Valtuustosopimus kaudelle 2009 - 2012

Uuden valtuuston työskentely on alkanut kiivaasti. Asioita on paljon ja taloudellinen tilanne niin vakava, joten aikaa pohdintaan ei juuri ole ollut. Vaalin tulos muutti myös poliittista ilmapiiriä monessakin mielessä, mikä on näkynyt kokouksissa.

Viime kausi alkoi toisella tavoin ja teimme silloin valtuustosopimuksen, joka oli eräänlainen ohjelma siitä, mitä tulemme tekemään tulevan neljän vuoden aikana ja teemoitimme vuodet eli sovimme, mitä minäkin vuonna ratkaistaan. Listasimme isot kysymykset, joista oli syytä päästä ratkaisuun oli se sitten millainen tahansa.

Tässä tilanteessa on epäselvää kykenemmekö me samanlaiseen ohjelmatyöskentelyyn vai käymmekö työhön erilaisia tulipaloja sammuttaen. Kriisissäkin pitäisi nähdä pidemmälle, olla uskoa tulevaisuuteen ja tavoitteita. Olen käsittänyt, että ensi maanantain seminaarissa käymme asiasta keskustelua.

Edellisessä valtuustoseminaarissa itse hahmottelin keskusteluiden perusteella valtuustosopimusta, jollaista olisin valmis tukemaan. Näistä tulemme valtuustokaudella päättämään tavalla tai toisella:

Talouden vastuullinen tasapainotus
Laman myötä verotulot ovat pudonneet aikalailla ja siihen on puututtava. Uskon, että asioita voi hoitaa järkevämmin ja taloudellisemmin ja samalla paremmin – siis tehokkaammin. Se kuitenkin vaatii huolellista suunnittelua, eikä hyviä tuloksia synny äkkijarrutuksin.

Vastuullinen taloudenhoito tarkoittaa myös sitä, että kaikki keinot ovat käytettävissä, jotta palveluiden laatu tulee turvattua. Säästäminen ei ole ainoa vaihtoehto, on myös mietittävä miten tuloja lisätään.

Hetkellinen taloudellinen niukkuus ei saa estää merkittävien investointien suunnittelua ja toteutusta, sillä niitä tarvitaan, jotta kuntamme toimisi paremmin ja kuntalaisten palvelut kehittyisivät. Siksi mm. metro, Puolarmetsän sairaala, kaupungintalo, jätevedenpuhdistamo on toteutettava.

Huolehditaan palveluista
Hoitotakuun on toteuduttava tiukkoinakin aikoina. Lähipalvelustrategia on tehtävä viimeinkin, missä määritellään asuinalueilla lähellä olevat palvelut ja kerrotaan, mitä palveluita saa yhdestä paikasta kaupungista tai pääkaupunkiseudulla. Ehkäisevä työtä tulee kehittää ja määritellä, mitä se tarkoittaa.

Vieraskielisten määrä on kasvaa Espoossa ja heidät tulisi huomioida paremmin palveluissa. Se tarkoittaa henkilökunnan osaamisen kehittämistä ja maahanmuuttajien ottamista mukaan palveluiden parantamiseen. Maahanmuuttajien kotoutuminen vaatii yhteistyötä, jota valtuuston tulee ohjata ja luoda sille riittävän vahva tahtotila.

Asuminen, liikenne ja maankäyttö haaste
Tällä kaudella tulee määrätietoisesti toteuttaa Etelä-Espoon yleiskaavassa mahdollisia alueita. Näillä alueilla on jo valmiiksi palveluita (päiväkoteja, kouluja, kauppoja ja joukkoliikennettä) ja kunnallistekniikkaa, jonka vuoksi rakentaminen on edullisempaa sinne kuin täysin uusille alueille.

Kaavoitus, suunnittelu ja kunnallistekniikan rakentaminen on syytä nivoa paremmin yhteen, jotta kaavoitetut tontit voidaan rakentaa. Siksi maankäytön toteuttamisohjelma on tehtävä ja otettava pysyväksi suunnittelun työkaluksi.

Meidän tulee huolehtia siitä, että asuntotuotanto kasvaa nykyisestä ja vuokra-asuntotavoitteeseen päästään. Espoonkruunun rakentamismahdollisuuksista on huolehdittava ja omatoimirakentajien tonttitarjonnasta huolehdittava.

Helsingin seudun yhteistyö
Viime kaudella pääkaupunkiseudun (4 kuntaa) yhteistyö tiivistyi aivan uudelle tasolle. Samalla selkeytyi, että asukkaiden arjen parantaminen yhteistyöllä on mahdollista vain silloin, kun yhteistyöverkko kattaa vähintään 14 kuntaa. Seudun kipeimmät kysymykset liittyvät asumiseen ja siihen, kuinka voimme edistää kohtuuhintaista monipuolista asumista. Täällä liikkuminen vie paljon aikaa, siksi liikennejärjestelmää ja joukkoliikennettä on parannettava.

Yhteistyö on järkevää, kun se parantaa palveluitamme ja edistää perheiden arjen toimivuutta.

Ilmastonmuutos
Kaupunki voi vaikuttaa ilmastoon eri tavoin: mm. hankinnoilla, omalla rakentamisella, ohjaamalla rakentamista, edistämällä joukkoliikenteen houkuttelevuutta, parantamalla pyöräilymahdollisuuksia ja tehostamalla energian käyttöä. Kaavoituksessa ja palveluiden suunnittelussa tulee kiinnittää enemmän huomioita arjen toimivuuteen (kaavoituksen aikavaikutuksia), sillä se on myös hyvää ilmastopolitiikkaa.

Tavoitteista on siirryttävä tekoihin. Päätöksiä tehtäessä tulee arvioida aina niiden ilmastovaikutuksia.

Organisaation ja hallinnon arviointi 2011
Vuoden 2009 alusta Espoota on johdettu uudella organisaatiolla, joka syntyi pitkällä valmistelulla, mutta silti liialla kiireellä. Päätöksiä tehtäessä sovittiin, että muutosten toimivuutta arvioidaan jo tänä vuonna seurantaraportin yhteydessä. Jo nyt on selvää, että osin pieleen meni. Toimivan hallinnon kehittäminen onkin jatkuvaa ja nyt onkin huolellisemmin valmisteltava uudistuksia niin, että päätöksiä voitaisiin tehdä 2011 lopulla.

Hyvää hallintoa ja valmistelua on myös se, että päätöksenteolle annetaan riittävästi aikaa. Vaihtoehtoisia ratkaisuja on oltava ja niitä on voitava pohtia. Myös kuntalaisilla on oltava osallistumisen mahdollisuuksia valmistelussa, päätöksenteossa, toteutuksessa ja kehittämistarpeita arvioitaessa.

Päätösesitysten vaikutuksia on avoimesti arvioitava sosiaalisen eheyden, ympäristön ja ilmaston kannalta.

Olen useammin manaillut sitä, kuinka huonosti Espoossa hoidetaan useimmiten yhteistoiminta henkilöstön kanssa. Minusta Espoon tulisi parantaa toimintatapojaan ja Espoon yhteistoimintamallista pitäisi tehdä esimerkillinen. Se loisi hyvän pohjan henkilöstöpolitiikalle ja sitä kautta henkilöstön hyvinvoinnille. Tulevan kymmenen vuoden aikana kaupungilta jää joka kolmas työntekijä eläkkeelle, eikä laadukkaita palveluita ole ilman osaavaa henkilökuntaa.


*

Espoon säästöistä työelämään

Espoon säästöistä syntyi sopu enemmistön kesken, josta tiedotettiin kertomalla mistä ei rahaa oteta pois. Espoo-lisästä ei tingitä, eikä opetuksen tuntiresursseista. Myös oppilashuolto ja kouluterveydenhuolto säästyy säästöiltä. Viheralueiden hoidosta ja järvien hapetuksestakin vastataan aiempien suunnitelmien mukaan. Hyvä näin!

Jostain otetaan kuitenkin pois noin 29 miljoonaa euroa (Kela-maksun alennuksesta syntyy tänä vuonna n. 6 miljoonan säästö), eikä sitä kaupungin lähettämässä tiedotteessa kerrota. Eikö se olisi ollut olennaisempi tieto?

Ensimmäisenä vastuun taloustilanteen kurjistumisesta joutuvat siis kantamaan pienimmät lapset (päivähoito ja neuvolatoiminta), sairaat (terveyskeskukset) ja vanhukset. Tässä sopimuksessa demarit eivät suostuneet olemaan mukana. Meidän ehdotuksemme oli hillitympi, koska Espoolla on mahdollisuus myös purkaa rahastoja ja ottaa velkaa tässä tilanteessa. Peruspalveluista huolehtiminen olisi nyt tärkeintä.

Tulevien vuosien talouden tasapainottamissuunnitelmaa ei ole vielä ryhmien välillä puitu. Kukapa vastustaisi sitä, että asioita tehtäisiin järkevämmin ja samalla edullisemmin, mutta listalla on myös esityksiä, joita ihmetteln. Näitä on mm. maahanmuuttajien toimintakeskusten keskittäminen ja toiminnan luonteen muuttaminen. On myös väärin pyrkiä perustelemaan tehostamisella päivähoidon siirtämistä opetustoimeen. Tuollaiset suuret organisaatiomuutokset vievät voimavaroja, kun nyt pitäisi keskittyä palveluiden turvaamiseen.


***
Tänään saimme kuulla, kuinka maan hallitus veti pois esityksensä nostaa eläkeikää. Tämä oli jo toinen kerta, kun hallitus teki huolimattoman esityksen ja joutui sen sitten perumaan. Ensimmäinenhän oli päivähoidon nollamaksuluokan poistamisyritys.

Tätä taustaa vasten ymmärrän nyt pääministerin virallisen linjan siitä, ettei valmisteilla olevista asioista saa puhua. Kun ministereiden tietotaso on tätä tasoa niin asioita onkin syytä antaa virkamiesten valmistella huolella ennen kuin ne tuodaan julkisuuteen.

Toki itsekin kuulun niihin, joiden mielestä työntekijöitä tulisi kannustaa ja houkutella olemaan nykyistä pidempään työelämässä. Siinä työssä johtamisella on iso merkityksensä ja hallituksen yritys sanella näin isoja asioita ei tässä mielessä näyttänyt hyvää mallia.

Paluu neuvottelupöytään, erilaisten näkemysten ymmärtäminen ja ratkaisujen etsiminen on varmasti tuloksekkaampi tie. Näin on myös työpaikoilla: arvostuksen saaminen, hyvät työolosuhteet ja vaikuttamisen mahdollisuudet ovat avainasemassa työssä viihtymiselle sen lisäksi, että tietysti palkan ja työmäärän pitäisi olla kohillaan niin työuran alussa kuin loppupäässä.


*

Jokaiselle eskarilaiselle oikeus pysyviin aikuisiin

Valtuustoaloite esiopetuksen kehittämiseksi ja yhtenäistämiseksi


"Vanhemmat kokevat ongelmallisena, että päiväkodin päivittäiset tapaamiset loppuvat kun lapsi siirtyy koulun esiopetukseen. Vanhemmat pitävät vielä esiopetusikäisen lapsen opettajan päivittäisiä tapaamisia tärkeinä. "
- Ote Espoossa toteutetun huoltajakyselyn tiedotteesta 3.10.2008. -


Espoossa esiopetusta annetaan sekä päivähoidossa että kouluissa. Toteuttajasta riippuen esiopetuksen laatu ja eskarilaisen päivä muodostuu hyvinkin erilaiseksi. Päivähoidossa esiopetuksen alkaminen ei muuta kovin suuresti arjen käytäntöjä ja opetusta annetaan päiväkotiryhmissä jonkin verran viikon aikana. Koulussa esiopetus on paljon koulumaisempaa: sitä on joka päivä neljä tuntia, mutta edelleen opetus tapahtuu toki useimmiten leikinomaisesti.

Koulussa olevien eskarilaisten päivä muodostuu hajanaiseksi. Lapset ovat osan aikaa koulun tiloissa esiopetuksessa, josta vastaa opettaja ja koulun avustaja, mutta sitä ennen ja sen jälkeen tapahtuvaa päivähoitoa tarjotaan toisissa tiloissa. Opetuksen ja päivähoidon aikuiset eivät ole samoja, vaan lapsella on päivän aikana useita eri aikuisia huolehtimassa hänestä. Tästä johtuu myös vanhempien näkemys siitä, ettei päivittäistä vuorovaikutusta lapsen asioista enää ole.

Näyttää siltä, että kouluissa yhdistetty eskari- ja päivähoito on murtanut lasten ympäriltä aikuisten tukevan verkoston. Päivähoidossa korostetaan omahoitajuutta, mutta eikö eskarilaisellekin kuuluisi pysyvät aikuiset koko hoito- ja koulupäivän ajaksi? Osa eskarilaisista on vielä viisivuotiaita ja ovat vielä kovin pieniä puhtaaseen koulumaailmaan.
- Eikö lasten hoidosta ja avustamisesta voisi vastata samat ihmiset koko eskarilaisen päivän ajan, jolloin hoitajat ja avustajat olisivat pysyviä ja opettaja tulisi ryhmään eskarin ajaksi?
- Eikö opetusta ja päivähoitoa voisi pääsääntöisesti tarjota lapsille samoissa tiloissa niin, että lapsilla olisi aina oma paikkansa rakennuksessa? Eikö olisi lapsen edun mukaista, että aikuiset liikkuvat eikä lapset?

Onko eskaria koulussa rakennettu lapsen ehdoilla ja tarpeista lähtien vai hallinnollisista rakenteista katsoen? On hyvin erikoista, kuinka erilaista esiopetus koulussa ja päivähoidossa on. Osa päivähoidon eskarilaisten vanhemmista toivookin tavoitteellisempaa toimintaa, koulun esiopetuksen vanhemmat taas toivovat kokonaisvaltaisempaa otetta lapsen päivästä.

Me valtuutetut esitämme, että Espoo käynnistää esiopetuksen kehittämisen tavoitteena yhtenäistää esiopetusta hyödyntäen päivähoidon ja koulun esiopetuksen parhaita puolia. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus pysyviin aikuisiin ja omaan tilaan koko hoito- ja opetuspäivän aikana. Vanhempia ja lapsia tulee kuulla kehittämistyön aikana. Asian valmistelu tulee aloittaa pikaisesti Espoon kotisivuilla vanhemmille järjestettävällä internet-kyselyllä.



Jaana Leppäkorpi
Kaupunginvaltuutettu

Jätin tämän valtuustoaloitteen 13.10.-08 valtuustossa.

Kirjasto on

Olin Keski-Espoon kirjaston 30-vuotisjuhlassa. Tarjolla oli kakkukahvia ja muistelua menneiltä ajoilta sekä tulevaisuuden näkymiä. Juhlaahan vietettiinkin mukavissa tunnelmissa, koska vuoden päästä on edessä muutto upouusiin tiloihin.

Kirjaston menneisiin vuosiin pääsee tästä.

Tilaisuudessa heräsi joitain ajatuksia:

Ensinnäkin oli mukava kuulla, kuinka kirjaston erityinen kohderyhmä ovat aina olleet lapset ja nuoret. On tärkää saada varhain syttymään intohimon liekki kieltä, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan ja tätä työtä kirjastossa tehdään monella tavoin. Keski-Espoon kirjastokin on huomioinut nuoret hienosti: on teukkaa ja kesätelttaa. Ja uuteen kirjastoon on mietitty perhesunnuntaitapahtumia!

Pääkaupunkiseudun yhteistyö on ollut taas viime päivinä uutisissa. Kun nyt muilla toimialoilla on vaivoin löydetty yhteinen sävel, on kirjastoissa rajat ylittävä palvelu ollut arkipäivää jo pitkän aikaa. Asiakkaat ovat tervetulleita kirjastoihin asuinkunnasta riipppumatta ja kirjatkin kulkevat yli rajojen. Aineistomäärärahat pyritään pitämään yhdessä sovitulla tasolla, jotta jokainen kunta on talkoissa tasavertaisesti mukana.

Paras-hankkeen selvitysten myötä moni meistä heräsi huomaamaan, kuinka vieraskielisten määrä kasvaa seudullamme. Paras tapa saada uudet kansalaiset mukaan yhteiskuntaamme on työllistää heidät. Näin myös työelämässä tietoisuus muista kulttuureista kasvaa. Kirjastolle maahanmuuttajat ovat olleet jo kauan tätä päivää: aineistoa on saatavissa monilla kielillä ja nettiyhteydet auttavat pitämään yhteyttä vanhaan kotimaahan. Myös työllistymisen mahdollisuuksia on tarjottu.

Kirjastoissa järjestetään myös läksykerhoja. Varsinkin maahanmuuttajalapsille kerhossa annettava tuki on tärkeää. Kerhoja on kirjastoissa, kun se ei kenelläkään muulle kuulu ja koska työhönsä sitoutuneet työntekijät ovat huomanneet niiden tarpeen.

Kirja on tuhat vuotta ollut lähes samanlainen, mutta kirjasto elää ajassa enemmän kuin ehkä mikään muun palvelu. Kirjasto ja sen työntekijät kehittävät kirjastoamme asiaikkaiden tarpeita kuunnellen ja havainnoiden sekä etsien uusia tuulia maailmalta. Kirjastossa saa viihtyä, olla ja tehdä odottamatomia löytöjä. Upeaa toimintaa, eikö?

Välillä pitää myös pitää hauskaa. Senkin on kirjaston väki oivaltanut. Seuraavan kerran Keski-Espoon kirjastossa juhlitaan 1.4., jolloin siellä vietetään -1 -vuotissynttäreitä. Tuolloin on tasan vuosi aikaa siihen, kun uuden kirjaston ovet avautuvat. Huhtikuussa saamme kuulemma kuulla myös Tomi Pulkkista, joka kiertää kirjastoissa laulamassa ja joka on meidän lasten suosikki. Olenkin varannut ajan jo kalenteristani, jotta pääsen itsekin häntä kuulemaan.


***

Ps. Länsiväylä soitteli ja kyseli ajatuksiani syksyn kunnallisvaaleista. Kerroin, että tunnelmat ovat nyt erilaiset kuin syksyllä. Uskon, että puolueessa virinneet muutoksen tuulet puhaltavat myös Espooseen. Se on saanut minut innostumaan ja nyt tuntuu, että tässä työssä ja tässä liikkeessä haluan olla mukana.

Lapsiperheiden palvelut Espoon keskuksessa

Espoon keskuksen alue on muuttunut ja tulee muuttumaan paljon tulevina vuosina. Alueelle on rakennettu aikalailla uutta asumista. Se merkitsee uusia asukkaita sitä myöten haasteita palveluiden tuottamiselle. Espoon keskus on erityisesti lapsiperheiden keskus, mikä näkyy myös tulevien vuosien palvelusuunnitelmissa. Pelkästään kolmen seuraavan vuoden aikana alueellemme tulee lisää yli 400 pientä koululaista.

Neuvolatoiminnassa ei lähivuosina ole tapahtumassa suuria muutoksia. Kuluvan vuoden aikana remontoitiin ja laajennettiin Bembölen neuvolaa, eikä ensi vuonna vastaavia suunnitelmia ole. Tuleva talousarvio saattaa tuoda lisää työntekijöitä vahvistamaan neuvolan perhetyötä ja kotipalvelua, mutta tarkkaa tietoa muutoksista ei vielä ole.

Asukkaiden määrän kasvu ja parantunut työtilanne yhdessä ovat tuoneet suuria paineita päivähoitoon. Ensi vuoden lopulla valmistuu uusi ja laajennettu Tuomarilan päiväkoti, jonka jälkeen hoitoa sieltä saavat myös pienimmät lapset. Sen jälkeen käynnistyy Suvelan päiväkodin remontti. Kulovalkean uudella asuinalueella on aloittanut juuri ryhmäperhepäiväkoti ja toinen avaa ovensa ensi syksynä. Päivähoidon tilannetta seurataan tarkoin ja mm. Vanttilan ja Ymmerstan päiväkotien toteuttamista kiirehdittiin valtuuston talousarvioneuvotteluissa. Kauklahdessa tilanne on erityisen tukala ja siellä selvitelläänkin erilaisia tilaratkaisuja koko ajan.

Onneksi vaikea päiväkotitilanne ei ole vaikuttanut merkittävästi päivähoidon avoimeen toimintaan, mikä tukee kotona lapsiaan hoitavia vanhempia. Kauklahdessa toimintaa on tosin jouduttu sovittelemaan päivähoidon laajenemisen vuoksi ja Kaivomestarinkin osalta toiminta käynnistyy suunniteltua pienimuotoisempana, mutta sielläkin aloittaa vuoden vaihteessa Pikkumestarin avoin ryhmä.

Tänä vuonna Muuralaan valmistui Koulumestarin koulu, missä Kirkkojärven lapsetkin aloittivat syksyllä koulutiensä. Syksyn aikana on purettu Kirkkojärven koulua, jotta ensi vuonna uuden rakentaminen voitaisiin aloittaa. Uusi koulu valmistuu vuonna 2010 ja tarjoaa silloin opetusta ykkösestä ysiin. Syksyn aikana opetuslautakunta päätti pitää Jalavapuiston parakit paikoillaan siihen saakka, kunnes Kirkkojärven koulu valmistuu. Tarkoitus on, että tuolloin pohditaan Espoon keskuksen alueen kouluverkkoa kokonaisuutena.

Ensi vuoden saamme vielä kokonaan odottaa Keski-Espoon kirjaston uusien tilojen rakentumista, sillä kirjaston ovet avautuvat vuoden 2009 puolella. Sen suunnitelmissa on huomioitu se, että alueellamme on paljon lapsiasiakkaita. Kun kirjasto siirtyy uusiin tiloihin muuttuvat entiset kirjaston tilat Keski-Espoon koululla asukas- ja nuorisotilaksi.

Keski-Espoon urheilupuiston suunnitelmista käydään edelleen keskustelua. Kunnollisemmat pukutilat liikuntaa harrastaville tulisi saada ja kaupungin talousarviossa onkin varattu niihin varoja, mutta vasta vuodelle 2010. On toivottavaa, että siihen mennessä löytyisi toimiva yhteistyöratkaisu myös jäähallin rakentamiselle urheilupuistoon.

Moni lapsille tärkeä rakennus on siis vielä suunnitteilla tai rakenteilla ja huoli siitä, kuinka selviämme palveluiden tarpeen kasvusta on suuri. Selviytyminen tulevista vuosista edellyttää luovia ja joustavia ratkaisuja, joita toivottavasti löytyy.

**
Juttu julkaistu Keski-Espoon Sanomissa 9.12.2008
Kuvissa lapsemme kesäisessä asukaspuistossa (ihanaa muistella aurinkoa ja lämpöä tähän aikaan vuodesta) ja alempana näkymä Tuomarilan asemalta Kulovalkean uudelle asuinalueelle.

Ajatuksia kuntataloudesta ja nuorista kiireen keskellä

Taas on se aika menossa, kun viikon päivät menevät nopeaa, eikä aikaa pysähtymiseen juuri ole. Onneksi sentään olen iltaisin ollut kotona ennen kuin lapset menevät nukkumaan.

Tiistaina oli jälleen puolueen kuntapalvelutyöryhmän kokous ja kävimme keskustelua kuntataloudesta ja palveluiden rahoittamisesta. Keskustelun jälkeen olo oli hieman epätoivoinen: parhaan mahdollisen saavuttaminen on niin vaikeaa - puhumattakaan, että meillä olisi yhteistä käsitystä siitä.

Nyt kuitenkin kuntapalveluiden rahoitus on niin epäselvää, ettei sitä tavallinen kuntapäättäjä - palveluiden käyttäjästä puhumattakaan - ymmärrä. Kuka vastaa ja kuka rahoittaa mitäkin ovat olennaisia kysymyksiä. Meillä kaikilla pitäisi olla oikeus saada niihin selkeitä vastauksia.

Itse ajattelen, että pääosa kuntalaisten maksamista veroista tulisi ohjata suoraan kuntaan ja myös iso osa yritysten maksamista yhteisöverojen tuotosta tulisi jäädä kuntaan, missä yritys sijaitsee. Nythän näistä varoista ison osan kerää valtio ja osan se palauttaa (tai on palauttavinaan) kunnille valtionosuuksina. Samalla tasataan kuntien välisiä varallisuuseroja siten, että käytännössä esim. Espoo on koko ajan nettomaksaja ja pienet kunnat taas saavat enemmän kuin tuottavat itse valtiolle.

Kyllä minä ymmärrän, että kuntien taloudellista tilannetta tulee jollain tavoin tasata, mutta eikö sen voisi hoitaa selkeämmällä ja avoimemmalla järjestelmällä? Nykyinen laskutusjärjestelmä vaatii todellista perehtyneisyyttä talouden saloihin.

Yhä useammin, yhä useamman asian yhteydessä tekee mieli kysyä onko selkeiden järjestelmien luominen mahdotonta? Jo demokratiankin kannalta juuri kuntien talouden ja palvelurakenteen tulisi olla mahdollisimman läpinäkyvä ja avoin, jotta asioihin vaikuttaminen olisi mahdollista, eikö?

***
Menneellä viikolla olin myös nuorten osallisuushankkeen päätösseminaarissa. Tilaisuudessa julkaistiin Lasten ja nuoren kunta -kirja, mitä en ole vielä lukenut, mutta uskon sen herättävän mielenkiintoisia ajatuksia lasten osallisuudesta ja sen edistämisestä Espoossa.

Seminaari oli omassa mielessäni pienoinen aikamatka myös menneeseen. Viisi vuotta sitten työskentelin Nuorisoasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä opetusministeriössä ja siinä roolissa olin myös mukana osallisuushankkeen käynnistystyössä. Olin jonkin pienryhmän sihteerinä pohtimassa pienten lasten siirtymävaiheiden pulmia, vaikka varsinaisestihan hanke keskittyi pohtimaan keinoja edistää nuorten kiinnittymistä yhteiskuntaan. Halusimme edistää osallisuutta, emme korjata syrjäytymistä.

Hankkeen isä oli silloinen pääministeri Lipponen ja äiti työmionisteri Filatov. Hankkeessa puhuimme paljon mm. opinto-ohjauksen kehittämistarpeista (koulumaailma ja työelämä muuttuvat niin nopeasti) sekä siitä, kuka on se vastuullinen taho, joka oikeasti tukee peruskoulun jälkeen kaiken ulkopuolelle jäänyttä nuorta. Päätösseminaarissa esiteltiin erilaisia paikallisia hankkeita, jotka opetushallituksen rahoituksella olivat syntyneet tukemaan nuorten osallisuutta. Vaikuttavaa, mutta silti työtä on vielä paljon jäljellä.

Meillä Espoossahan Omniassa on ollut ohjus-hanke, jonka tehtävänä oli poimia ammatilliset opinnot keskeyttäneet nuoret takaisin koulupolulle tai työpajoille. Sekään ei kuitenkaan ole työskennellyt niiden nuorten kanssa, jotka eivät ole hakeneet mihinkään. Myöskin lukiossa olevien nuorten tuki ja ohjaus on liian vähäistä. Näitä asioita olisi hyvä miettiä siis näillä omilla nurkillakin esim. kun laadimme lastensuojelusuunnitelmaa tai nuorisolain mukaista toimenpideohjelmaa.

Osallisuushankkeen valmistelutyö on jäänyt minulle mieleen aivan erityisenä työtehtävänä, sillä odotin silloin Väinöä. Oli hyvin antoisaa pohtia lasten ja nuorten sekä perheiden hyvinvoinnin tukemista, sillä samalla se oli osa omaa valmistautumistani äitiyteen ja vanhemmuuteen.

Vastuuta läheisistä

Osallistuin eilen ensimmäisen kerran demareiden palveluiden tulevaisuutta miettivään työryhmään. Se valmistelee puoluekokoukselle ajatuksia siitä, millainen meidän mielestämme on toimiva kunta, joka luo edellytyksiä kuntalaisten hyvinvoinnille.

Keskustelu oli mielenkiintoista ja on aina ilo kuunnella toisten viisaita puheenvuoroja. Tällaiset kohtaamiset ovat mahdollisuus oppia ja selkeyttää myös omaa ajattelua, jos vaikka oma panos muutoin jäisi pieneksi. Yksi syy muuten, miksi aikoinaan liityin puolueeseen: mahdollisuus päästä otsikoiden taakse, syvemmälle asioiden sisään.

Itse pohdin vastuuta, joka meille kaikille kuuluu itsestämme ja läheisistämme. Monesti kuulee väitteitä, että me demarit olisimme olleet siirtämässä vanhemmille kuuluvaa vastuuta kunnalle ja palveluita tuottaville työntekijöille. Minusta nämä legendat eivät vastaa todellisuutta, jota itse koen joka päivä palveluiden käyttäjänä.

Jos ajatellaan päivähoitoa niin on itsestään selvää, että vaihdamme päivittäin kuulumisia aamuin ja illoin lapsistamme. Näin jaamme tietoa lastemme tilanteesta ja tuemme toisiamme huolehtimaan lapsistamme hyvin. Tietysti lapsi kasvaa ja kehittyy päiväkodissa tai koulussa, mutta niinhän on aina ollut. Lapsi kasvaa suhteissaan toisiin ihmisiin. On tärkeää, että päivähoitoryhmässä ja koulussa aikuinen ohjaa lasten kehitystä, jota joka tapauksessa tapahtuu. Ei meillä koskaan ole opettajat vain opettaneet, vaikka joskus sellaisen kuvan tämän päivän koulusta käytetyistä puheenvuoroista saisikin.

Kasvatus on yhteisöllinen tapahtuma. Se ei vie kuitenkaan vanhemmilta perimmäistä vastuuta huolehtia lapsistaan, eikä velvollisuutta tukea omaa lasta: puuttua, ohjata ja rakastaa. Tämä on jaettua vastuuta, jota me demaritkin olemme olleet palveluihin luomassa. Kun modernissa yhteiskunnassa lähiyhteisöt ovat yhä löyhempiä, on julkiset palvelut korvanneet sieltä aikaisemmin tullutta tukea. Samalla ihmisten ja perheiden saama tuki on ammatillistunut, se perustuu yhä enemmän tietoon, ei niinkään omiin kokemuksiin.

Uskon, että ihminen luonnostaan kantaa itsestään ja lähimmäisistään vastuuta ja huolehtii rakkaittensa hyvinvoinnista. Palveluissa on siis sisäänrakennettuna oma vastuu - mikä on hyvä - mutta sitä pitää olla sopivasti. Ketään ei saa jättää yksin haastavissa tilanteissa. Kahden pienen lapsen vanhempana uskon, että yksi ihmiselämän elämän suurimmista muutoksista on ensimmäisen lapsen syntymä ja silloin jokainen meistä tarvitsee tukea - on aina tarvinnut. Onneksi meillä onkin neuvolajärjestelmä, joka tukee ja kulkee pitkään jokaisen perheen rinnalla tässä muutoksessa.

Kukaan meistä ei selviä ilman apua kaikesta. Palveluiden tärkeä tehtävä onkin tukea meitä, vahvistaa meitä siinä tärkeässä tehtävässä, joka meillä jokaisella tässä yhteisössämme on.

Johan on markkinat!

Viikon uutiset ovat taas saaneet minut pohtimaan markkinoita ja julkisen sektorin mahdollisuuksia hyödyntää yksityisen sektorin osaamista. On päivän selvää, ettei kunnan tai valtion tehtävä ole rakentaa isoja rakennuksia, vaan tuottaa palveluita. Nyt tämä työnjako julkisen ja yksityisen välillä on johtanut siihen, että meillä Helsingin keskustassa paraatipaikalla monttu, mutta ei musiikkitalolle rakentajaa.

Pienemmässä mittakaavassa seurasin kesällä samaa ilmiötä. Meillä asukaspuiston kunnostustyöt venyivät ja venyivät, kun yrityksiä, joille hommat olisivat kelvanneet ei löytynyt. Alueen lapsille se oli harmillista, kun juuri kesällä puistossa käy todella paljon perheitä ja lapsia.

Tämä ongelma ei ole vain teknisellä puolella. Meillä esim. neuvolasta myönnetään tietynlaisin kriteerein palvelusetelejä lapsiperheille, jolla he voivat ostaa lastenhoitoapua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että apua varmasti saa silloin kun sitä tarvitsee. Todellisuudessa apua saa, jos palveluntuottajalla on osoittaa työntekijä tekemään työtä perheeseen.

Tähän on tultu, kun työvoimapula on sekä yksityisellä että julkisella puolella. Yritykset voivat valita mieluisammat työt ja jos kaikki kädet on sidottu, ei uusia töitä voi ottaa. Hyvä renki näyttää ottaneen ohjakset käsiinsä.

Millaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi päättäjien tehdä?

Kunnan omasta työstä ja omista työntekijöitä ei ole mitään syytä luopua, mikä tarkoittaa kunnon palkkauksesta huolehtimista. Teknisellä puolella pitää olla ainakin sen verran tekijöitä, että erilaiset korjaustyöt tulee hoidettua, vaikka uudisrakentaminen ostettaisiinkin edelleen.

Sosiaali- ja terveystoimessa on tärkeää huolehtia omista palveluista, vaikka yksityisiä toimijoita olisikin mukana täydentämässä palveluvalikoimaa. Äkillistä avuntarpeisiin pitäisi löytyä omia ihmisiä auttamaan, eikä vain seteliä tai puhelinnumeroa, josta apua saa, jos saa.

Ainakaan näitä kysymyksiä ei saa unohtaa, kun mietimme miten tuotamme mitäkin palveluita tai kun mietimme tulevina viikkoina investointisuunnitelmiamme.

Tosikunta vai plasebokunta?

Kuntakentässä tapahtuu nyt oikeasti muutoksia. Varsinais-Suomen kuntatilkkutäkki on muuttumassa kunnolla liitosten myötä, kuten pitääkin. Hämeenlinnan seudulla taas on mielenkiintoista nähdä, kuinka monta kuntaa lopulta menee yhteen ja kuinka yhteisen rajan puuttumisen pulma ratkaistaan. Olisi hienoa, jos ratkaisut löytyisivät ilman hallituksen apua, sillä se valaisi uskoa kunnalliseen itsehallintoon ja vastuulliseen päätöksentekoon.

Toisin paikoin kuntarajoista aiotaan pitää kiinni ja yhteistyötä vahvistetaan muodostamalla ja laajentamalla kyntayhtymiä, piirejä tai liikelaitoksia. Päijät-Hämeessä on päädytty tälle tielle. Tämän vuoden alusta Artjärven, Hartolan, Iitin, Myrskylän, Nastolan, Orimattilan, Pukkilan ja Sysmän kunnat siirsivät sosiaali- ja perusterveydenhuollon palvelujen järjestämisen Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymän hoidettavaksi. Kuntayhtymällä on oma valtuusto, hallitus, jaosto ja tarkastuslautakunta.

Kunnat ovat eri tavoin mukana tuossa yhtymässä ja jotkut tulevat mukaan siihen vaiheittain. Ei ole ihme, että Kuntalehden (14/2007) haastattelussa Raimo Sailas kertoi, ettei ole saanut selkoa tuon yhtymän vastuusuhteista kolmenkaan lukukerran jälkeen.

Mitä jää jäljelle, jos kunta siirtää sosiaali- ja terveystoimen palvelut kuntayhtymälle? Samalla siirtyy suurin osa kunnan menoista ja vallasta pois suoraan valitulta kunnanvaltuustolta: Jäljelle jää siis vallattomia valtuutettuja, joilta kuitenkin kuntalaiset odottavat vastauksia ja ratkaisuja palveluiden tuottamiseen.

Valtuusto tietysti valitsee edustajansa kuntayhtymän hallintoon ja on näin mukana välillisesti sen päätöksenteossa. Ratkaisut ovat kuitenkin yhä kauempana kuntalaisista ja kunta on lopulta vähän niin kuin plasebolääke. Se vaikuttaa enemmän sitä kautta, että kuntalaiset ja päättäjät uskovat omaan kuntaansa ja sen nimeen, imagoon. Päätökset tehdään muissa pöydissä, joihin vain harvat päättäjät pääsevät.

Uudesta kesäsysmäläisestä ratkaisu tuntuu tietysti mukavalta. Vanha kotikunta näyttää säilyvän tuiverruksesta huolimatta, mutta onko se kuntalaisten etu?

Espoo on ihan oikea kunta, jossa valtuutetut päättävät suoraan isosta osasta kunnan palveluista. Mutta olemme mekin monessa mukana välillisesti. Meillä asuntotuotannosta vastaa oma yhtiö, erikoissairaanhoidosta vastaa HUS, joukkoliikenne ja jätehuolto hoituu YTV:n kautta, toisen asteen ammatillista koulutusta tarjoaa kuntayhtymä ja ammattikorkeaopetuksesta vastaa osakeyhtiöt. Noita yhteisöjä on todellisuudessa niin paljon, ettei niistä ole ollut oikein kunnollista kokonaiskuvaa kenelläkään.

Päättäjänä olen kokenut, että nämä asiat ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Se mikä on poissa silmistä, on usein myös poissa mielestä. Tieto ei kulje ja isoistakin päätöksistä saa lukea lehdistä, kun ne on tehty.

Tämän valtuustokauden alusta alkaen kaupunginhallituksessa on kuitenkin ollut konsernijaosto, joka on valmistellut meille pelisäännöt konserniohjaukseen ja omistajapolitiikkaan. Olemme määritelleet hyvän hallinnon periaatteet. Asiakirjat on hyväksytty valtuustossa.

Tavoitteena on jatkossa asettaa selkeämmin tavoitteita noille yhteisöille, ohjeistaa omia edustajiamme siellä ja saada raportointi kulkemaan. Keskittämällä yhteisöjen ohjausta ja niille asetettavien tavoitteiden valmistelua konsernijaostoon saamme kokonaisuuden hallintaan. Keskitymme ennen kaikkea strategisesti merkittävien yhteisöjen ohjaukseen. Parkkihalliyhtiöiden kehittämisvastuu jää virkamiehille.

Muutos on merkittävä, vaikka emme varmasti ratkaisekaan kaikkia ongelmia. Opettelemma vasta uutta toimintatapaa, joten pulmia varmasti tulee eteen.

Espoon linja vahvistaa verkostomaista yhteistyötä pääkaupunkiseudun kuntien tai paremminkin koko Helsingin seudun kanssa on perusteltu. Jo nyt Espoo on riittävän iso tuottamaan palveluita kuntalaisilleen ja jokainen aluekeskuksemme on suurempi kuin Paras-hankkeen tavoitteeksi asetettu 20 000 asukkaan palvelualue. Demokratiaongelmiin törmäisimme myös silloin, jos lähtisimme luomaan nykyistä suurempia kokonaisuuksia.

Monimutkaistuvassa maailmassa meidän pitäisi kaikesta huolimatta pyrkiä selkeyteen. Päättäjien, kuntalaisten ja työntekijöiden pitää tietää, kuka on mistäkin vastuussa, kuka asioista päättää ja mistä varat toimintaan tulee.

Asiakkaan oikeuksia lisättävä terveydenhuollossa

Aulis Pöyhönen kiinnitti aiheellisesti huomiota potilaan ja hänen läheisten asemaan Sunnuntaidebatin kirjoituksessaan (16.9.).

Lasten syntymän jälkeen olemme olleet tekemisissä selvästi enemmän terveydenhuollon palveluiden kanssa. Vaikka lapsemme ovat saaneet aina lopulta tarvitsemansa hoidon, korjattavaa on silti paljon. Miksi me suostumme siihen kaikkeen, mitä sairaanhoidossa meille tapahtuu? Miksi emme osaa vaatia oikeaa hoitoa ja miksi meitä ei kuunnella? Miksi minäkin epäilen ennemminkin omaa käsitystäni lasteni voinnista tai jopa syyllistän itseäni kuin epäilisin terveydenhuollon ammattilaisten ammattitaitoa?

En usko, että kokemukseni ovat ainutlaatuisia ja siksi käytän niitä esimerkkeinä.

Ihmettelen vieläkin, kuinka voi olla mahdollista, että neuvolan terveydenhoitaja kohauttaa olkapäitään, kun ihmettelen lapseni iho-ongelmia, joiden syyksi ensi silmäys yksityislääkärillä paljastaa allergian. Tai miksi suostun siihen, ettei neuvolääkäri kiinnitä lainkaan huomiota lapseni kakkavaivoihin, joiden vuoksi samalla viikolla saamme sitten yksityislääkäriltä lähetteen Lastenklinikalle. Tai miksi hyväksyn, että lääkäri tutkii lapseni korvat, kun menen vastaanotolle haisevan nenän vuoksi? Ja seuraavalla viikolla toinen lääkäri kaivaa nenästä nallesta irronnutta vanua.

Sairaalassa jouduimme ensiksi taistelemaan hoitoon pääsystä, koska meidät yritettiin käännyttää pois lääkärin lähetteestä huolimatta. Lääkärinkierroksilla asioista puhuttiin täysin perheen ohi. Myöhemmin sairaanhoitajat tulivat sitten kertomaan, mitä lääkärit tarkoittivat. Siihenkö sairaanhoitajia koulutetaan?

Mekin olemme saaneet kirjallisia sairaskertomuksia kotiin. Kirjaukset ovat pääasiassa latinaksi, joten ymmärtäminen on vaikeaa. Saman olemme kokeneet myös yksityisessä silmälääkärissä: hänen käsin kirjoittamastaan paperista ei saanut mitään selvää. Sairaalan kertomuksista olen ollut yhteydessä potilasasiamieheen (tosin tuloksetta), mutta kenelle annan palautetta yksityisen lääkärin palvelusta?

Terveys on meille kaikille äärimmäisen arvokas asia. Epävarmuus ja huoli tekee meistä heikkoja, jolloin lääkärin asiantuntijavalta ja -vastuu kasvavat. Pientenkin asioiden selittämiseen tarvittaisiin kykyä puhua tavallisella suomen kielellä ja kykyä selittää asiat niin, että asiakas ne ymmärtää.

Myös sairaanhoidossa me olemme asiakkaita, emme toimenpiteiden kohteita. Paranemisen kannalta kotihoidolla on keskeinen merkitys, siksi sairaanhoidossa pitäisikin puhua hoitokumppanuudesta samoin kuin päivähoidossa puhutaan kasvatuskumppanuudesta ja sovitaan yhteisistä pelisäännöistä.

Erilaisiin vaivoihin ei aina ole yhtä oikeaa ratkaisua ja siksi asiakkaille annetaan mahdollisuus valita erilaisten vaihtoehtojen väliltä. On äärimmäisen tärkeää, että näissä tilanteissa asiakkaalle annetaan riittävästi tietoa ja mietitään miten vaihtoehdoista kerrotaan. On kohtuutonta, että ollessani makuulla toimenpidepöydällä tiedustellaan haluanko, että minut nukutetaan vai suoritettaisiinko toimenpide sittenkin puudutuksessa.

Ovatko lääkärit tietoisia heihin kohdistuvasta kunnioituksesta ja siihen liittyvästä vastuusta? Tietävätkö he, kuinka usein tarvitaan joku kolmas kertomaan asiakkaalle, mitä lääkäri on tarkoittanut sanoessaan tai kirjoittaessaan? Me maksamme myös noiden selittäjien palkat tavalla tai toisella, kuten myös jokaisen turhan lääkärikäynnin.

Asiakkaan asemaa tulee parantaa terveydenhuollossa. Parhaillaan valmistellaankin kansanterveyslain ja erikoissairaanhoidon yhdistämistä, ja toisaalta Hussissa tehdään suurta organisaatiouudistusta.

Tuntuu siltä, että sairaanhoitajilla on lääkäreitä parempi kyky kohdata asiakkaat. Hyödynnetäänkö hoitajien osaamista nykyisin parhaalla mahdollisella tavalla? Onko lääkäreiden koulutuksessa riittävästi huomioitu heihin kohdistuvat usein liian suuretkin odotukset, joista ainakin oman kokemukseni mukaan on vaikea päästä eroon?


Jaana Leppäkorpi
Johtava sosiaalityöntekijä
Kaupunginvaltuutettu
Espoo


Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Jälkipelit -palstalla hieman lyhennettynä 23.9.2007

Lapsistamme huolehditaan

Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on ollut viime vuosien yksi suosituimpia puheenaiheita. Meidän perheessämme saa tänä syksynä työ joustaa aikalailla lastemme asioiden takia:

Elsalle olemme äskettäin varanneet ajan päivähoidon kasvatuskeskustelua ja neuvolan 3,5 -vuotistarkastusta varten.

Väinölle taas olemme varanneet aikaa silmälääkäriin, korvakontrolliin ensimmäisen (!!! *kop* *kop*) korvatulehduksen jäljiltä, suuhygienistille, kuulotutkimukseen, päivähoidon kehu-keskusteluun ja neuvolan 5-vuotistarkastukseen. En kai unohtanut jotain? Lista tuntuu läkähdyttävältä ja on oikeastaan helpottavaa, että Lastenklinikan kontrolleja on enää vain kerran vuodessa.

Kun tuota ajattelee, huomaan, että saamme aikamoisesti asiantuntijoiden aikaa lastemme terveyden ja hyvinvoinnin vuoksi. Me vanhemmat emme todellakaan ole yksin vaan jokaisessa näissä kohtaamisessa meillä on mahdollisuus saada tukea ja neuvontaa, jos jokin asia huolestuttaa tai lapsi tarvitsee hoitoa.

Ja lapset ovat innoissaan! Heistä on hienoa päästä lääkäriin tai neuvolaan.

Ajan käytön kannalta taas on hienoa, että me vanhemmat huolehdimme näistä yhdessä. Päivähoidon kasvatuskeskusteluissa olemme molemmat mukana, mutta toiset asiat hoitaa toinen vanhempi yksin.

Lahdessa 9.9.2007

Sunnuntaina oli SDP:n Tulevaisuusfoorumi, jonka pitäisi olla alku SDP:n uudelle tulevaisuudelle ja uudistumiselle. Tavoite on siirtää puolue 2000-luvulle. Miten se onnistuu jää nähtäväksi. Totta on tietysti se, että vastuu siitä on meillä jokaisella mukana olevalla. Kaupunginvaltuutetulla toki on hieman pienempi vastuu kuin puolueen puheenjohtajalla, mutta yhdessä me muodostamme kokonaisuuden, jota kansa arvioi nyt ja tulevaisuudessa.

Olen omassa työssäni nähnyt, kuinka tärkeää unelmat ja haaveet ovat. On vaikea saada nuorta tekemään itsensä hyväksi asioita, kuten esim. käymään koulua tai hoitamaan talouttaan, jos hänellä ei ole uskoa tulevaisuuteen, jos omalla elämällä ei ole merkitystä. Tämä sama pätee myös puolueeseen ja meihin siinä mukana oleviin. Mekin tarvitsemme unelmia ja tavoitteita, joiden vuoksi tehdä työtä ja olla olemassa liikkeenä. Tätä SDP nyt lähtee hakemaan.

Minua oli pyydetty Lahden foorumin alkutilaisuuteen pitämään lyhyt puheenvuoro palveluista niiden käyttäjän, tuottajan ja niistä päättävän näkökulmasta. Tavoite oli ennemminkin esittää kysymyksiä kuin valmiita vastauksia keskusteluun. Tässä puheenvuoroni suurin piirtein:

Omat kokemukseni palveluista niiden käyttäjänä ja niitä itse myös tuottavana ovat pääasiassa hyviä. Työväenliikkeen tai oikeammin sivistyssosialidemokratian suurta tarinaa on se, että me olemme yhä koulutumpia. Minua mietityttääkin, miten se näkyy ja miten sen pitäisi näkyä palveluiden tuottamisessa ja käyttämisessä? Miten se näkyy poliittisissa tavoitteissamme ja puheessamme?

Palveluiden käyttäjänä itse arvostan
- sitä, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa ja valita, haluan olla aktiivinen toimija, en palveluiden kohde, siksi esim. päivähoidossa puhutaan kasvatuskumppanuudesta;
- sitä, että perheemme arki toimii: meille se tarkoittaa sitä, että jokapäiväiset palvelut ovat lähellä kotiamme. Palveluiden tarjoamisessa tulisikin pohtia perheiden arjen maantiedettä ja luoda edellytyksiä arjen sujumiselle;
- luotettavuutta, joka syntyy työntekijöiden pysyvyydestä, ammattitaidosta, kyvystä keskustella kanssani ja antaa riittävästi tietoa. On selvää, että esim. lapsen sairaanhoidossa on vanhemmilla ja kotihoidolla iso vastuu lapsen toipumisessa.

Myös työntekijöiden osaamistaso on kasvanut. Näkyykö se tämän päivän palveluiden järjestämisessä - olemmeko me kuntapäättäjinä antaneet tilaa työntekijöiden erikoisosaamisen ja -kiinnostusten toteuttamiselle? Vai siirtyvätkö taitavimmat työntekijät kunnan töistä muualle. Työnteon motivaatio ei synny yksin rahasta (vaikka toki sosiaalityöntekijöiden palkkaus tulee saada kuntoon).

Pitääkö palveluiden olla samanlaisia kaikille samassa kunnassa? Vai olisiko mahdollista kehittää palveluita juuri alueiden ja sen asukkaiden tarpeita paremmin vastaaviksi ja samalla hyödyntää työntekijöiden erikoisosaamista? Onko mahdollista luoda edellytyksiä positiiviselle erikoistumiselle ilman, että se johtaa joidenkin alueiden marginalisoitumiseen?

Palveluista puhuttaessa minulle on syntynyt käsitys siitä, että ennaltaehkäisy on tämän päivän politiikan megatrendi ja sitä kautta loputon toiveiden tynnyri. Kaikkia uusia ajatuksia, hankkeita ja määrärahan lisäyksiä perustellaan niiden ennaltaehkäisevällä vaikutuksella.
- Tekeekin mieli kysyä tiedämmekö me, mitä me ennaltaehkäisevällä työllä tarkoitamme? Olisiko valistuneilla kuntalaisilla oikeus saada meiltä päättäjiltä jäsennellympiä näkemyksiä tästäkin asiasta?

Kysymyksiä

Vähän aikaa sitten heräteltiin henkiin demareiden sosiaali- ja terveysalan yhdistys. Tavoitteena on saada näin liikkeeseen uusia ihmisiä ja uusia ajatuksia sosiaali- ja terveyspolitiikkaan. Yhdistys järjestää piakkoin terveyspoliittisen seminaariin ja syksyn aikana tullee mahdollisuus myös keskustella sosiaaliturvan uudistamisesta.

Tuollaiset kohtaamiset herättävät ajatuksia tai oikeastaan kysymyksiä, joihin haluaisin ainakin itse löytää vastauksia:

- sosiaaliturvan uudistaminen on välttämätöntä, mutta onko järjestelmän oikeudenmukainen yksinkertaistaminen (minkä kaikki puolueet ovat asettaneet tavoitteeksi) monimutkaistuvassa maailmassa mahdollista? Massatuotannon ohella yhä enemmän meille kaupataan räätälöityjä tuotteita ja palveluita. Eikö sosiaaliturvaakin pitäisi enemminkin räätälöidä ihmisten tilanteesta ja tarpeista lähtien?

- kaupungistuminen jatkuu ja suurissa kaupungeissa on yhä enemmän aivan omanlaisia ongelmia ja vaikeuksia. Miten palvelujärjestelmä ottaa vastaan tämän haasteen? Myös maahanmuuttajien määrä lisääntyy, miten se vaikuttaa sosiaaliturvaan?

- miten ja milloin terveyspalveluiden organisaatio uudistetaan? Työntekijäpula, yhä korkeammat koulutusvaatimukset edellyttävät (so. osaaminen), että hierarkinen rakenne vihdoin puretaan ja että lääkärit pääsevät pois jakkaraltaan. Potilaat ovat asiakkaita, joita tulee kohdella tasa-arvoisesti, ei hoidon kohteina. Potilaan ja hänen omaistensa sitoutuminen hoitoon on keskeistä paranemisen kannalta, mutta näkyykö se lääkäreiden työssä?

- mikä on kolmannen sektorin tulevaisuus ja mahdollisuus? Jättääkö tilaaja-tuottaja -mallin yleistyminen ja yrittäjyyden syntyminen kolmannelle sektorille tilaa toimia, vai edellyttääkö muutos kolmannen muuttumista yhä ammattimaisemmaksi? Menetämmekö sitä kautta jotain arvokasta?

Espoon keskuksesta, valtuustosopimuksesta ja vähän metrostakin

Kaupunginhallitus hyväksyi eilen esityksen Espoon kaupungintalon ja keskustekortteleiden ideakilpailusta. Kyseessä oli periaatepäätös ja varsinainen kilpailuohjelma hyväksytään myöhemmin. Esityksestäni esittelijä muutti kilpailun painopistealuetta siten, että myös Espoon asemasilta kuuluu alueeseen, mihin haetaan uusia ideoita.
- Tarkkana pitää olla, jotta asiat etenevät.

***

Valtuustokauden alussa kolme vuotta sitten teimme valtuustosopimuksen, missä sovimme tärkeimmistä asioista, joita tällä kaudella toteutetaan. Tavoitteena oli hahmottaa kokonaisvaltaisemmin tulevia haasteita ja aikatauluttaa tehtäviä eri vuosille. Kaikkea ei voi kerralla tehdä.

Nyt kaupunginhallituksessa on tarkasteltu sitä onko kaikki sovitut asiat saatu valmisteluun, jotta ehdimme ne toteuttaa tällä kaudella. Tässä mielessä itsekin luin sopimusta ja laitoin omia kommenttejani sopimuksesta. Kolme asiaa nostin esille:

* poikkihallinnollisen lähipalvelusuunnitelman laatiminen pitää käynnistää pikaisesti

Sovimme eilen, että suunnitelman käynnistämisen valmistelu käynnistyy. Asiaan palataan piakkoin kaupunginhallituksessa. On tärkeää hahmottaa ne palvelut, jotka Espoossa asukkaat saavat lähellä kotiaan, eikä tarkoitus ole keskittyä vain kunnan omiin palveluihin vaan myös yksityisten palveluiden edistämiseen.

* Ennaltaehkäisevän työn tavoitteet ja muodot tulee konkretisoida

Itse näkisin, että meidän olisi laajemminkin syytä miettiä mitä ennaltaehkäisy on ja millaisin keinoin me erilaisia huolia ehkäisemme. Jotta kaikki mahdollinen ei jatkossakin olisi ennaltaehkäisevää, vaan saisimme aiheesta käytävään keskusteluun palveluiden tuottamisen kannalta tarpeellista selkeyttä, olisi syytä käyttää seuraavanlaista jaottelua:

- peruspalveluiden pääasiallinen tehtävä on edistää terveyttä (fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista), jolloin esim. satsaukset liikuntaan, nuorisotyöhön tai vaikkapa päivähoitoon ovat siis terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen kannalta tärkeitä.

- peruspalveluissa toteutetut erityiset kohdennetut toimenpiteet taas ovat varsinaisesti ennaltaehkäisevää toimintaa. Lähipalvelusuunnitelman yhteydessä voisimmekin määritellä, millaisia erityisiä toimenpiteitä Espoossa ainakin toteutetaan, jotta tarve korjaavalle toiminnalle voitaisiin välttää.

Itse näen, että näitä toimenpiteitä - joita ei siis kaikille myönnetä, mutta joilla huoliin puututaan mahdollisimman aikaisin - olisivat mm. neuvolassa perhetyö ja kotipalvelu, päivähoidossa avustajat ym. resurssien vahvistukset lapsen tukena, koulussa esim. tukiopetus ja oppilashuollon tuki, nuorisotyössä erityisnuorisotyö ja ryhmätoiminta. Millaisia toimia sitten aikuisille olisi esim. terveydenhuollon piirissä, en tiedä.

* Asunto- ja maapolitiikkaan yhteinen näkemys

Valtuustosopimuksessa todetaan myös, että "Espoon maapolitiikkaa selkeytetään ja selvitetään mahdollisuudet saada rakentamisen piiriin valmiin asemakaavaan ja kunnallistekniikan puolesta rakentamiskelpoiset tontit."

Ministeri Vapaavuori on käynnistänyt oman työnsä kohtuuhintaisen asumisen edistämiseksi ja asiaa käsitellään myös PKS-yhteistyössä, missä on myös tarkoitus määritellä yhteisiä pelisääntöjä maapolitiikalle. Espoon yhteisten linjausten sopiminen on tarpeen, jotta tiedämme, mistä neuvottelijamme keskustelevat näissä pöydissä.

Eilen kaupunginhallitus päätti viimein, että syksyn aikana pidetään asuntoasioista iltakoulu.

***

HKL:n toimitusjohtaja Matti Lahdenranta tuli näyttävästi esiin viime viikolla linjaamalla metron jatkamisen tärkeysjärjestyksen: ensin Sipoo, sitten vasta metron jatkaminen Matinkylästä Espoonlahteen. Samaan aikaan tämä kaveri istuu Länsimetro Oy:n hallituksessa. Jotkut ovatkin aiheellisesti kyselleet toimiiko hän hallituksen jäsenenä yhtiön edun vastaisesti?

Lahderanta on myös keskeinen valmistelija PLJ-työssä (pääkaupunkiseudun joukkoliikennejärjestelmä), joka hyväksyttiin viime keväänä. Siinä sovittiin eri hankkeiden toteuttamisjärjestys ja ratkaisu oli yksimielinen. Yksimielisyys onkin pääkaupunkiseudun hankkeiden edistämisessä keskeistä, kun valtion kanssa neuvotellaan rahoituksesta. Onkin aiheellisesti kyselty eikö Helsinki olekaan mukana?

Sydämellä vai laskutikulla kirjastoista?

Meillä oli eilen Paras-maanantai ja ryhmäkokous sen jälkeen. Aiheena oli siis pääkaupunkiseudun yhteistyöhankkeiden ja puitelain vaatimien selvitysten tilanne. Voi sitä väliraporttien, toimeenpanosuunnitelmien, selvitysten, toimenpide-ehdotusten ja muiden asiakirjojen määrää! Kaiken kaikkiaan siis asiat ovat kesken, vaikka aikaa ei olekaan paljon kesäkuun valtuustojen yhteiskokoukseen.

Tuon lisäksi keskustelimme kirjastoista. Kaupunginhallituksessa on pöydällä Espoonlahden aluekirjaston hankesuunitelma, jonka yhteydessä on käyty keskustelua Soukan ja Kivenlahden kirjastojen tulevaisuudesta. Politiikka on siitä erikoinen laji, että meille voi todella olla epäselvää onko huo kirjastot päätetty lakkauttaa kirjastoverkkoselvityksestä päätettäeässä vai ei. Joskus päätös voidaan kirjoittaa niin, että sen voi jokainen lukea haluamallaan tavalla.

Toisaalta voi myös kysyä onko sillä väliä, sillä ainahan me voimme olla viisaampia kuin aiemmin, eikö? On myös erikoista, että vaikka Espoonlahden aluekirjaston valmistuminen kestää vuosia niin joidenkin mielestä meidän pitäisi jo nyt päättää, millaiset kirjaston lähipalvelut seuraava valtuusto haluaa asukkaille tarjota. Eikö olisi syytä edetä asia kerrallaan ja nyt päättää vain hankesuunnitelmasta?

Se tässä on hienoa, että olen saanut paljon lisätietoa kirjastoista. Kirjasto olohuoneena -projekti on tuottanut hyvää tulosta esim. Laajalahdessa, josta on tulossa jo eräänlainen brändi uudenlaisesta asukasyhteistyöstä pienessä kirjastossa. Miksi tätä ei voisi laajentaa?

Kivenlahden palvelukeskuksen kävijämäärä on kasvamassa ja Saunalahden uusi alue tulee jäämään täysin ilman lastenkirjastoa, joka sinne oli suunnitteilla. Lisäksi kuulin, ettei tuon kirjaston lähellä olevassa koulussa ole lainkaan omaa kirjastoa.

Soukan kirastoa taas ei ole vuosiin edes haluttu kehittää, joten sitä kautta onkin sitten löytynyt "hyvät" perustelut sulkea koko paikka ja lisätä edelleen Omenan kävijämäärää, joka nyt jo on huipussaan. Yhteistyötä sielläkän voisi tehdä koulun ja miksei työväenopiston kanssa, jos tahdotaan.

Kirjsto on sivistyksemme kivijalka ja elinikäisen oppimisen perusta. Erityisesti lapsille on tärkeää, että kirjasto on lähellä, siksi yhteistyön kautta olisi perusteltua etsiä keinoja säilyttää kirjasto lähipalveluna.

Jos aluekirjastojen yhteydessä on aiemmin suljettu lähikirjastoja ei se ole syy jatkaa samalla linjalla. Minusta meillä voi olla erilaisia alueita tässä mielessä nyt ja myös tulevaisuudessa. Se kai olisi strategiankin mukaista, kun siinä puhutaan omaleimaisista kaupunkikeskuksista.

Kun ei edisty niin ei edisty

Olin tänään maakuntavaltuuston kokouksessa, missä hyväksyttiin maakuntaohjelma tuleville vuosille. Siinä on tavoiteita siitä, kuinka maakuntaamme tulisi kehittää, jotta alueemme hyvinvointi ja kilpailukyky paranisivat.

Ohjelmassa on kaikkiaan kuusi painopistealuetta, joista itse pidän tärkeimpänä asumista. On kuitenkin turhauttavaa todeta, etten usko ohjelman keinovalikoiman pystyvän todellisiin muutoksiin tässä kaikkein kipeimmässä ongelmassamme. Ihan hyviä asioita siinä toki on, kuten mm. alueen kehityskuvalla täydennetään maakuntakaavan maankäytön ohjausta ja toisaalta tarkoitus on tehdä selvitystä tarvittavista asuntotavoitteista. Hyvä asuminen 2010 -ohjelma kuulostaa mielenkiintoiselta.

Asuntotilanteen tukaluus kuitenkin jatkuu, eikä konkreettisia tuloksia ihmisten arjessa näy eli vuokra-asuntojen saaminen on edelleen vaikeaa, eikä asuntojen hintakehityksessä näy muutosta. Mistä oikein on kyse? En suostu uskomaan, etteikö markkinoihin ja tilanteeseen voisi vaikuttaa, jos tahtoa olisi.

Tässäkin tapauksessa on siis kyse tahdon puutteesta, haluttomuudesta vaikuttaa markkinoihin ja toisaalta toki tehtävän vaikeudesta. Meillä on pitkä perinne sille, että asuntopolitiikka on ollut muille tavoitteille alisteista esim. omistusasumista suosittiin aikanaan, jotta säästämisaste saatiin pidettyä korkealla.

Vaikealla asuntolanteella on merkittävä vaikutus hyvinvointiimme ja arjen toimivuuteemme kuten myös työllisyystilanteeseemme ja sitä kautta hyvin selkeästi koko seudun kilpailukykyyn. On se kumma, ettei silti veljet ja siskot oikealla ymmärrä, että jotain tarttis oikeasti tehdä!

Samaisessa ohjelmassa on nostettu esiin myös ammattitaitoisen työvoiman riittävyys ja siinä esitettiin, että oppilaitosten aloituspaikkoja pitää alueella lisätä. Näinhän se on: Uudellamaalla on niin paljon nuoria, että ammatillisen koulutuksen, oppisopimuskoulutuksen ja AMK-puolen aloituspaikkoja tarvitaan todella lisää. Siitä ei kukaan ole täällä eri mieltä.

Happamia ajatuksia minussa kuitenkin herätti se, kuinka ohjelmassa puhutaan hoiva-alan tilanteesta. Ensiksi siinä todetaan, että"koulutettua sosiaali- ja erityisesti terveydenhuollon työvoimaa on, mutta.." ja sitten "suuri haaste onkin saada nämä ihmiset työhön terveydenhuoltoon." Joopa joo! Kai sosiaalialan ihmiset pitäisi saada sosiaalialalle töihin ja missä ihmeessä se koulutettu työvoima sillä puolella oikein on?

On niin pirun tyypillistä, että vaikka puhutaan sosiaali- ja terveydenhuollosta niin tarkoitetaankin vain jälkimmäistä. Sosiaalinen jää liian usein terveydenhuollon varjoon ja näin esim. sosiaalityön järjettömän vaikea työvoimatilanne ei saa tarpeellista huomiota osakseen.

Uudenmaan liiton tehtävä on alueen edunvalvonta valtion suuntaan ja kyllä sen mielestäni tulisi pyrkiä vaikuttamaan myös sosiaalityön tilanteeseen, kun maassa valmistuu vain reilu sata ammattilaista vuodessa. Kyllä myös yliopistoihin on uskallettava vaatia lisää aloituspaikkoja. Sosiaaliset ongelmat ovat maassamme kasvaneet, mutta erityisen hankalia ne ovat kaupungeissa ja nimenomaan pääkaupunkiseudulla.

Tällaisia ajatuksia tämä kokous tänään herätti..

***
Eilisessä KH:ssa oltiin muuten ihan samojen asioiden äärellä. Pöydälle jäi esitys yhdistää EVTEK ja Stadia uudeksi uljaaksi ammattikorkeakouluksi, joka olisi enemmän kuin osiensa summa ja tarjoaisi näin laadukkaampaa opetusta ja vastaisi aikaisempaa paremmin työelämän tarpeisiin. Taustalla on myös taistelu aloituspaikoista, sillä opetusministeriö laittaa ensi huhtikuussa osan niistä uusjakoon.

Tämä on myös ensimmäinen konkreettinen osoitus pääkaupunkiseudun yhteistyöstä ja sen hedelmiä. Esitys on jo Vantaan kaupunginhallituksen hyväksynnän saanut ja niin kai meilläkin käy. Perusteita hyväksyä esitys on, vaikka moni vaikea yksityiskohta onkin vielä ratkaisematta.

Saimme eilen myös selvityksen pääkaupunkiseudun asuntotyöryhmistä. Toisessa on keskitytty laatikkoleikkiin (mitä jos kaikkien kuntien kaikki asuntoyhtiöt, asuntotoimistot ja rekennuttaminen laitettaisiin yhteen), eikä sieltä ole luvasssa konkreettisia esityksiä vuokra-asuntotuotannon lisäämiseksi, vaikka pitäisi. Espoossa asunnon hakijoiden määrä on kasvanut selvästi ja suuri osa heistä on pienituloisia, alle 35-vuotiaita, yksinäisiä ja työssäkäyviä.

Toinen hanke, jonka tehtävänä on miettiä maankäyttöä, liikennettä ja asumista taas on ylisuurissa sfrääreissä eli se on viime kuukaudet valmistellut laajaa kilpailua Helsingin seudun kehityskuvasta vuonna 2050. Eli sekin lentää kaukana konkretian yläpuolella.

Onko siis ihme, että epätoivoa on ilmassa ja samalla myös vahva epäusko valkoiseen jouluun on vallannut alaa mielessäni.

Jäikö jälkihuoltonuoret lastensuojelulain uudistuksessa jalkoihin?

Olen saanut hyvää palautetta eilisestä kirjoituksestani Demarissa, joka koski pääasiassa lastensuojelun jälkihuoltoa ja näiden nuorten tuen tarvetta. Toivon todella, että jälkihuollon ikärajaa voitaisiin nostaa, jotta aikuistuvia nuoria voitaisiin auttaa riittävällä tavalla.

Kuulin, että valmistelevalle työryhmälle oli tullut yllätyksenä kiire, jolla lopuksi lastensuojelulain kokonaisuudistus päätettiin viedä eduskuntaan. Osa asioista jäi ratkaisematta, kun ministeri Hyssälä halusi saada nimenomaan oman nimensä tämän lain alle. Laki tuo parannuksia, joten on toivottavaa, että se myös etenee, mutta ei eduskunta tässä hätiköidä saa.

Kirjoitin myös sosiaalityöntekijäpulasta, jonka vaikutukset konkretisoituvat minulle yhä paremmin. Kuka jatkossa tekee lastensuojelussa työt, kun uusi laki edellyttää, että vain kelpoisuusehdot täyttävät sosiaalityöntekijä voi olla vastuussa lastensuojelutarpeen selvityksestä ja huostaanottoprosessista?

Tässä vielä koko kirjoitus:

Jälkihuolto jäi muiden muutoksien jalkoihin lastensuojelulain uudistuksessa

Olen ilahtuneena seurannut Demarissa käynnistynyttä keskustelua lastensuojelulain uudistamisesta. Sirpa Taskisen vastaus (31.10.2006) Kimmo Käärmelahden kritiikkiin (25.10.2006) toi olennaiset asiat esiin uuden lain parannusesityksistä. Haluan osaltani jatkaa tätä keskustelua.

Itseäni huolettaa uuden lain kohdalla kaksi seikkaan. Ensimmäinen on se, kuka lastensuojelusta vastaa, kun uusi laki on tullut voimaan? Kelpoisuuslaki ja nyt tuleva lastensuojelulaki yhdessä kirkastavat hyvin sen, että vastuu lastensuojeluperheiden asioista on yliopistotasoisen koulutuksen saaneilla sosiaalityöntekijöillä. Tämä on hyvä ja perusteltu linjaus, mutta päästäksemme tavoitteeseen on jo kiire tehdä toimenpiteitä, jotta saisimme alalle paljon lisää koulutettuja tekijöitä.

Uusi laki korostaa lastensuojeluasiakkuuden alkuvaiheessa tapahtuvaa kokonaisvaltaista arviota lastensuojelun tarpeesta. Tässä työssä tulee vastuussa olemaan pätevä sosiaalityöntekijä. Myös vaikeampien asiakastilanteiden ratkaisuista voi olla vastuussa vain tämä koulutettu sosiaalityöntekijä. Ollakseen vastuussa asiakasprosessista, on työntekijöiden asiakasmäärien oltava kohtuullinen, mikä ei tällä hetkellä toteudu.

Jos alalle ei saada lisää päteviä sosiaalityöntekijöitä, saattavat loputkin uupua tämän vastuun ja työn alle. Työn houkuttelevuuden lisäämisen (mm. palkan korottaminen) lisäksi alalla pitkään toimineille jonkin muun tutkinnon suorittaneille on mitä pikimmiten tarjottava räätälöityä kelpoisuuskoulutusta, sillä muuten me emme selviä. Ja lisäksi viimeistään nyt on yliopistojen aloituspaikkoja lisättävä.

Toinen seikka, josta uudessa laissa olen pahoillani on se, ettei jälkihuoltoaikaa ole esitetty muutettavaksi. Lakiesitys lähtee siitä, että huostaan otetuilla nuorilla on edelleen jälkihuolto-oikeus 21 ikävuoteen saakka. Valitettavasti käytännön työssä olen huomannut, ettei kolme vuotta useinkaan riitä.

Jälkihuolto on oikeus ja käytännössä se tarkoittaa sitä, että nuorella on mahdollisuus saada täytettyään 18-vuotta tukea itsenäistymiseensä. Yksi tärkeimmistä tuen muodoista on henkilökohtaisen jälkihuoltotyöntekijän ohjaus ja neuvonta. Työntekijä voi tavata nuorta jopa kerran viikossa, jolloin nuori saa tukea erilaisissa käytännön asioiden hoidossa, mahdollisuuden keskustella asioistaan ja ohjausta tarpeellisten palveluiden piiriin. Jälkihuoltonuorta tuetaan myös asunnon hankkimisessa, opiskelussa, harrastuksissa ja hänellä voi olla myös tukihenkilö.

Jälkihuollon perusajatus on, että erilaisin tukikeinoin nuorta saatetaan aikuisuuteen ja itsenäiseen elämään. Viime vuosina huostaan otettujen nuorten tilanteet ovat olleet aikaisempaa vaikeampia, jolloin tuen tarve on suuri vielä siinäkin vaiheessa kun täysi-ikäisyys koittaa. Vaikeiden asioiden käsitteleminen vie aikaa ja esim. erilaisissa terapioissa olevien nuorten tilanne saattaa vaikeutua. kun hoidossa päästään käsittelemään kipeitä asioita, vaikka hoito onkin kestänyt jo jonkin aikaa. Näissä tilanteissa pitäisi nuorella aikuisella olla oikeus tiiviiseenkin tukeen.

Lastensuojelulain taustaselvityksissä oli ehdotus, että jälkihoito-oikeus pitäisi pidentää 24-ikävuoteen saakka. Tämä oli minusta erittäin perusteltu esitys. Sehän ei tarkoita sitä, että kaikkia nuoria olisi autettava näin pitkään, vaan se tarkoittaisi sitä, että apua tarvitsevilla nuorilla olisi oikeus saada lastensuojelusta tukea tuohon ikään saakka. Jälkihuoltosuunnitelmaa ja tuen tarvetta arvioidaan puolen vuoden välein, jolloin voidaan myös sopia tukitoimien päättymisestä.

Lastensuojelulapsien lapsuus on aina poikkeuksellisen vaikea. On vaikea ymmärtää, miksi juuri näiden nuorten pitäisi aikuistua ja pystyä elämään itsellistä elämää paljon aikaisemminkin kuin suomalaiset nuoret keskimäärin. Lastensuojelunuorilla on harvoin laajaa sosiaalista verkostoa tukenaan. Eikä heillä yleensä ole vanhempien jääkaappiakaan, josta voi käydä syömässä vatsansa täyteen silloin tällöin niin kuin moni nuori tekee vielä 25-vuotiaanakin. Omilleen muuttamisen jälkeen ei ole paikkaa, minne palata, jos siivet eivät kannakaan.

Jälkihuolto-oikeuden pidentämisajatuksesta luovuttiin, koska se maksaisi liikaa. Minä taas kysyn, kumpi maksaa enemmän: se, että nämä nuoret jäävät vaille tukea liian aikaisin, vai pidennetty jälkihuolto-oikeus? Inhimillisesti ja taloudellisesti katsoen lastensuojelulakiesitys ei ole perusteltu tältä osin ja kaipaa vielä eduskunnan hiomista.