torstaina, helmikuuta 28, 2008

Syyskevättalvi

Kampaajakäynnit saavat minut hyvälle tuulelle kahdestakin syystä. On todella kiva muuttua, kokeilla jotain uutta. Oma väri tuntuu nyt löytyneen, mutta leikkausta voi huoletta vaihdella. Nyt kevään auringon säteiden myötä hiukseni leikattiin oikein lyhyiksi. Toinen syy hyvään mieleen on se, että kampaajani osaa aina sanoa jotain mukavaa ja kehua silleen sopivasti. Olo tuntuu uudistuneelta.

Muutoin helmikuun loppu on mennyt flunssan kanssa painiessa. Joka kerta kun suunsa avaa, pitää jännittää millainen ääni sieltä nyt tulee vai tuleeko mitään. Puolikuntoisena en ole uskaltanut liikkua samaan malliin kuin aiemmin. Vuoden alussa tekemäni lupaukset ovat siis olleet koetuksella.

Toisaalta jos tammikuu oli liikunnan kuukausi, on helmikuu kulunut kulttuurin parissa. Lasten kanssa kävin teatterissa ja elokuvissa katsomassa Alvinia ja pikkuoravia. Jälkimmäinen oli lapsille suurempi elämys kuin meille aikuisille.

Aikaisemmin kerroinkin jo, että kävin myös teatterissa ja näin myös elokuvan Epämiellyttävä totuus, jonka sanoma on eittämättä pyörinyt viime aikoina mielessä. Tämä helmikuu (keskitalvi) on ollut todella erikoinen. Viime viikolla oli päivä, joka alkoi syksyisissä tunnelmissa, satoi ja oli harmaata. Iltapäivällä olikin sitten jo kevät parhaimmillaan: aurinko paistoi ja lämmitti. Muutamassa tunnissa siinä hujahti melkein puoli vuotta!

Keskiviikkoaamuna oli sitten hetken aikaa talvi ja mekin menimme puolikuntoisina ulos, koska tiesimme ettei sitä iloa enää iltapäivällä olisi. Vähiin ovat jääneet talviset hetket ja tällaista se kai sitten täällä Helsigin seudulla jatkossakin tulee olemaan. Jokin on oikeasti muuttunut.

Tästä johtuen olen taas alkanut olla tarkempi sähkön kulutuksen kanssa. Meidän omillakin teoilla on merkitystä, vaikka toki suurempi merkitys on monien muiden valtioiden toimilla. Olen myös pohtinut mitä me espoolaisina päättäjinä olemme tehneet ja jättäneet tekemättä. Olemmeko edistäneet riittävästi joukkoliikenteen houkuttelevuutta ja toimivuutta? Kaupunkisuunnittelussa näihin asioihin tulisi ottaa määrätietoisempi ote.

Eräs asiantuntija totesi joku aika sitten, että jokainen suomalainen kaupunki on palveluiltaan kokoaan heikompi, koska ne ovat niin hajanaisia. Tiiviimpi yhdyskunta olisi elävämpi palveluiltaan, ilmaston kannalta kestävämpi ja perheiden ajankäytön kannalta parempi. Miksi me silti suunnittelemme toisenlaista?

keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008

Kirjasto on

Olin Keski-Espoon kirjaston 30-vuotisjuhlassa. Tarjolla oli kakkukahvia ja muistelua menneiltä ajoilta sekä tulevaisuuden näkymiä. Juhlaahan vietettiinkin mukavissa tunnelmissa, koska vuoden päästä on edessä muutto upouusiin tiloihin.

Kirjaston menneisiin vuosiin pääsee tästä.

Tilaisuudessa heräsi joitain ajatuksia:

Ensinnäkin oli mukava kuulla, kuinka kirjaston erityinen kohderyhmä ovat aina olleet lapset ja nuoret. On tärkää saada varhain syttymään intohimon liekki kieltä, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan ja tätä työtä kirjastossa tehdään monella tavoin. Keski-Espoon kirjastokin on huomioinut nuoret hienosti: on teukkaa ja kesätelttaa. Ja uuteen kirjastoon on mietitty perhesunnuntaitapahtumia!

Pääkaupunkiseudun yhteistyö on ollut taas viime päivinä uutisissa. Kun nyt muilla toimialoilla on vaivoin löydetty yhteinen sävel, on kirjastoissa rajat ylittävä palvelu ollut arkipäivää jo pitkän aikaa. Asiakkaat ovat tervetulleita kirjastoihin asuinkunnasta riipppumatta ja kirjatkin kulkevat yli rajojen. Aineistomäärärahat pyritään pitämään yhdessä sovitulla tasolla, jotta jokainen kunta on talkoissa tasavertaisesti mukana.

Paras-hankkeen selvitysten myötä moni meistä heräsi huomaamaan, kuinka vieraskielisten määrä kasvaa seudullamme. Paras tapa saada uudet kansalaiset mukaan yhteiskuntaamme on työllistää heidät. Näin myös työelämässä tietoisuus muista kulttuureista kasvaa. Kirjastolle maahanmuuttajat ovat olleet jo kauan tätä päivää: aineistoa on saatavissa monilla kielillä ja nettiyhteydet auttavat pitämään yhteyttä vanhaan kotimaahan. Myös työllistymisen mahdollisuuksia on tarjottu.

Kirjastoissa järjestetään myös läksykerhoja. Varsinkin maahanmuuttajalapsille kerhossa annettava tuki on tärkeää. Kerhoja on kirjastoissa, kun se ei kenelläkään muulle kuulu ja koska työhönsä sitoutuneet työntekijät ovat huomanneet niiden tarpeen.

Kirja on tuhat vuotta ollut lähes samanlainen, mutta kirjasto elää ajassa enemmän kuin ehkä mikään muun palvelu. Kirjasto ja sen työntekijät kehittävät kirjastoamme asiaikkaiden tarpeita kuunnellen ja havainnoiden sekä etsien uusia tuulia maailmalta. Kirjastossa saa viihtyä, olla ja tehdä odottamatomia löytöjä. Upeaa toimintaa, eikö?

Välillä pitää myös pitää hauskaa. Senkin on kirjaston väki oivaltanut. Seuraavan kerran Keski-Espoon kirjastossa juhlitaan 1.4., jolloin siellä vietetään -1 -vuotissynttäreitä. Tuolloin on tasan vuosi aikaa siihen, kun uuden kirjaston ovet avautuvat. Huhtikuussa saamme kuulemma kuulla myös Tomi Pulkkista, joka kiertää kirjastoissa laulamassa ja joka on meidän lasten suosikki. Olenkin varannut ajan jo kalenteristani, jotta pääsen itsekin häntä kuulemaan.


***

Ps. Länsiväylä soitteli ja kyseli ajatuksiani syksyn kunnallisvaaleista. Kerroin, että tunnelmat ovat nyt erilaiset kuin syksyllä. Uskon, että puolueessa virinneet muutoksen tuulet puhaltavat myös Espooseen. Se on saanut minut innostumaan ja nyt tuntuu, että tässä työssä ja tässä liikkeessä haluan olla mukana.


tiistaina, helmikuuta 19, 2008

Rajaton Helsingin seutu?

Hallituksen ministerit esittivät eilen yleisönosastokirjoituksessaan kansanäänestystä pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämisestä. Keskustelu jatkuu tämän päivän Hesarissa. Espoon valtuuston puheenjohtaja Markku Sistonen (sd) kommentoi asiaa osuvasti:

"Väkisin tulee mieleen, että ministerit yrittävät siirtää tällä keskustelunavauksella huomion siitä, ettei valtio ole osallistunut itse käytännössä riittävästi pääkaupunkiseudun kilpailukyvyn ylläpitämiseen."

Juuri näinhän se on! Hallitukselta ei ole juuri muuta tähän mennessä tullut kuin puheita pääkaupunkiseudun tai metropolitiikan merkityksestä koko maan menestykselle. Teot ovat olleet vaatimattomia.

Pääkaupunkiseudun kilpailukyvyn kannalta toimiva liikennejärjestelmä on olennaisin asia, jota valtion tulisi tukea. Tästä huolimatta Kehä I:n parannustyö käynnistyi vain Espoon hyvän tahdon osoituksena ja Kantatie 51 jäi odottamaan parempia aikoja valtion budjetissa. Eikä raidehankkeiden tilanne ole sen parempi: metron laajentamissuunnitelmiakin on vain hämmästelty hallituksessa. Rautalangastako kauppakamarin (jonka puhetta nykyisen hallituksen ainakin luulisi kuuntelevan) ja meidän muiden pitäisi vääntää näiden liikennehankkeiden merkitys?

Asumisen hinta seudulla vaikuttaa jo nyt työvoiman saatavuuteen. Se heikentää yritysten mahdollisuuksia ja kuntien palvelukykyä. Mitä hallitus on tälle asialle tehnyt? No, yhteinen asuntosopimus toki sisältää paljon hyvää tahtoa. Rakennusmaasta sen sijaan valtio ei ole ollut valmis luopumaan: Vantaa joutui maksamaan kehäradan maista suolaisen hinnan (syntyykö siten kohtuuhintaista asumista?) ja muutama muu kunta on päättänyt lunastaa valtion maat asuntorakentamiseen, kun asiat muuten eivät etene.

Miten nämä pääkaupunkiseudun kipupisteet etenisivät paremmin, jos kunnat liitettäisiin yhteen? Ja millä alueella se kansanäänestys tulisi toteuttaa? Miksi ministereidenkin katse on vain pääkaupunkiseudussa, kun asumisen ja liikenteen suunnittelun kannalta tarkastelualueena pitäisi olla koko Helsingin seutu (14 kuntaa)?

Pääkaupunkiseudun ja Helsingin seudun kuntien yhteistyön tuloksena koko seutu toimii yhä enemmän kuin yhteinen kunta: palveluita voi käyttää yli kuntarajojen ja liikennejärjestelmää kehitetään saumattomasti. Joukkoliikenneyhteistyöstä on päästy sopimukseen. Näin kuntalaisten arjen sujuvuus paranee ja silti kunnat ovat kokolailla sopivan kokoisia demokratian kannalta. Kuntalaiset tietävät, ketkä päätöksistä ovat vastuussa. Päättäjät ovat tuttuja ja heillä on paikallistuntemusta, jota ratkaisuihin tarvitaan.

Jatketaan vain keskustelua kuntien yhdistämisestä, mutta lainmuutoksen lisäksi hallituksen on syytä avata valtion kukkaron nyörejä ja investoida viimein Suomen tulevaisuuteen eli Helsingin seudun tärkeisiin liikennehankkeisiin.

sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Tuulten viemää

Uusi aikakausi, oikea mahdollisuuksien kevät puhkesi kukkaan viiikko sitten. Se on näkynyt kaikkialla: lehdissä, TV:ssä, blogeissa ja myös kahvipöytäkeskusteluissa. Olen ilokseni saanut myönteistä palautetta puheenjohtajavalinnastani. Myös demareita äänestävät uskovat Tarjaan, joka torstaina ilmoitti olevansa puheenjohtajakisassa mukana tosissaan.

Hän on sopivasti tunnettu, osaava ja uskottava, mutta edustaa samalla uutta aikakautta puolueessamme.

Illalla MTV3 uutisoi, että Tarjalla on vankkaa kannatusta myös puolueen aktiivien keskuudessa. Ennakkosuosikin asema on odotettu, mutta ei helppo.

Uusien tuulien puhaltaessa päätin viimein astua Facebookin ovesta sisään ja katsoa, millainen maailma sieltä avautuu. Siellähän on todella paljon tuttuja ihmisiä! Liityin tietysti myös Tarjan tukiryhmään, joka sinne on perustettu. Lupaan huolehtia edelleen myös blogistani, sillä ainakin vielä tämä tuntuu minulle luontevammalta tavalta ajatella asioita.

Puolueen tuiverrusten lisäksi koin viime viikolla paljon mielenkiintoisia hetkiä. Näin Al Goren elokuvan Epämiellyttävä totuus, joka kaikesta huolimatta herätti minussa toivon kipinän. Espoonteatterissa oli ensi-illassa Periaatteen mies, joka herätti ajatuksia politiikan pelisäännöistä, demokratiasta ja avoimuudesta. Vesihuollon merkitys on tänä talvena muutoinkin käynyt meille kaikille selväksi. Olin myös seminaarissa, missä pohdittiin Urbania hyvinvointikuntaa ja sen haasteita. Kerrankin saman pöydän ääressä olivat tekninen puoli (kaavoitus) ja sosiaali- ja terveystoimi.

sunnuntaina, helmikuuta 10, 2008

Upea teko

Olin Turussa. Eilen. Valitettavasti tulin sieltä pois ennen kuin Eero Heinäluoma teki poliittista historiaa. Hän teki suuren teon, vaikean päätöksen ja se yllätti minut, kuten muutkin. Silmäkulmiani olen saanut pyyhkiä uutisia katsoessani, sillä niin paljon hänen ratkaisunsa kosketti.

Heinäluoman päätös osoittaa sen, että keskustelulla ja mielipiteiden ilmaisulla on merkitystä. Heinäluoma perustelee ratkaisuaan äänestäjiltä tulleella viestillä. Uskon, että pohdintaan on vaikuttanut myös se keskustelu ja analyysi, jota puolueen tilanteesta on käyty erilaisilla areenoilla. Keskustelu on ollut ennen näkemättömän avointa näissä blogeissa ja se on ollut hienoa. Se on antanut voimaa ja uskoa uudistumisen mahdollisuuteen ja vaikuttanut.

Eero taitaa poliittisen pelin. Siinä mielessä hänen ilmoituksen aika ja paikka olivat hyviä. Tällä kertaa Heinäluoma pelasi todella puolueen maaliin! Parhaimmillaan tästä alkaa sellainen keskustelu, joka herättää kiinnostusta viikottain kaikkialla Hämeenlinnaan asti. Se kantaa tulosta myös syksyllä, jolloin palaamme maamme suurimmaksi puolueeksi.

Eeron ratkaisu antaa meille uutta toivoa ja mahdollisuuden uudistua. On hyvä, että jo aiemmin kieltäytyneet harkitsevat tilannetta uudelleen. Moni nyt entinen Heinäluoman tukija etsii ehdokasta puheenjohtajaksi. Siksikin asiaa kannattaa miettiä. On puolueen etu, jos meillä on useita ehdokkaita puolueen johtoon. Puolueen johto on saatava uuden sukupolven käsiin.

Oma johtopäätökseni tässä tilanteessa on selkeä. Nyt jos koskaan on Tarja Filatovin aika. Hän voisi oikeasti uudistaa ja samalla koota puolueemme vahvaksi. Hänellä on tehtävään vaadittavaa kokemusta ja kykyä puhua vaikeistakin asioista uskottavasti ja ymmärrettävästi. Tarjalla on taitoa ja karismaa.

Hän on myös riittävän vahva rohkaistakseen erilailla ajattelevia ihmisiä lähellään ja moniäänistä keskustelua puolueessamme.

***

Ps. Puolue avasi verkkolehden viikonloppuna, jonka ajankohtaisuutta on ihan aiheellisesti jo ehditty pohtia esim. täällä ja samalla ulkoasua aiheesta kehuttu. Verkkoviestintä on haasteellista. Ainakin minulle oli yllätys, että esim. Suomen Kuvalehti on jo omassa jutussaan ja blogissaan ehtinyt kommentoida Heinäluoman ratkaisua ja sen vaikutuksia puolueelle, kun tässä omassa nettilehdessämme on vieläkin vain pääuutinen. Eikö juuri tänä viikonloppuna olisi pitänyt syntyä juttuja solkenaan?

torstaina, helmikuuta 07, 2008

Peter Pan

Tiedättekö mikä on lastenteatterissa parasta? Ilo ja tunteet, joita omat lapset esityksessä kokevat. Niin se vain on, vaikka joka kerta tarinalla on jotain annettavaa aikuisillekin.

On ihanaa seurata vieressä, kuinka oma pieni poika nauraa hohottaa sadun vitsikkäille kohdille. Ja tuntuu hyvältä puristaa pieni tyttö syliin, kun pelottavan krokotiilin näkeminen on saanut hänen koko pienen kehonsa värähtämään säikähdyksestä. Siitä tietää myös, että näytelmä on hyvä: se saa lapset eläytymään, vie heidät mukanaan.

Peter Panissa oli minusta paljon surullisia juonteita ja pelottaviakin asioita. Lapsille tarina ei näyttäytynyt samanlaisena - onneksi. Ehkä pitäisi etsiä itsestä esiin sitä lapsen mieltä ja jättää aikuisten murheet kotiin, kun seuraavan kerran menemme teatteriin. Ei saa olla liian tosikko, vaan pitäisi antaa mielikuvituksen liitää.

Sitä ennen muistelemme tätä iltaa vielä monta kertaa, kuten myös aikaisempia esityksiä, joita olemme nähneet. Väinö muistaa vieläkin Lohikäärmeen, eikä Elsa ole unohtanut, kuinka pelottavaa Kummituskekkereillä oli.