torstaina, huhtikuuta 27, 2006

Yleiskaava taitaa syntyä ihan oikeasti

Etelä-Espoon yleiskaavaa on tehty yhtä pitkään ja hartaasti kuin ratkaisua metron rakentamisesta. Kun itse olen ollut mukana vasta 90-luvun lopulta en ole aivan varma onko tässä jahkailussa kulunut yli vai alle 30-vuotta, mutta kauan joka tapauksessa.

Uusin vaihe tässä työssä käynnistyi joitain vuosia sitten. Kaupunkisuunnittelulautakunta hyväksyi yleiskaavan tavoitteet esitettäväksi valtuustolle silloin, kun Väinö syntyi. Se oli siis marraskuun alussa 2002, sillä olin sen kokouksen aikaan Jorvissa. Kehittämisen painopisteeksi valittiin Länsiväylän varsi ja Leppävaara sekä kaupunkiradan varren keskukset.

Valtuusto käsitteli tavoitteita joulukuussa ja sitten seuraavan vuoden tammikuussa raideratkaisua. Se käynnisti raide-YVAn, jossa vaihtoehtona oli metro, pikaratikka ja kehitetty bussi. Tämä YVA-prosessi on ollut siinä mielessä harvinainen, että meillä on ollut oikeasti punnittavana erilaisia toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja.

Kaupunkisuunnittelulautakunta sai tavoitteiden perusteella tehdyn yleiskaavaluonnoksen valmiiksi keväällä 2004. Kaupunginhallitus laittoi sen nähtäville ja palautetta sateli. Siitä tuli melkein 2200 mielipidettä, jotka koskivat 300 asiaa.

Tätä palautetta ja sen perusteella tehtäviä tarkennuksia yleiskaavaan kaupunkisuunnittelulautakunta on käsitellyt kohta lähes vuoden melkein jokaisessa kokouksessa. Esittelijä esitti itse yli 60 muutosta kaavaan ja lisäksi lautakunnan jäsenet ovat tehneet omia esityksiää, joita on selvitetty ja pohdittu. Olemme tehneet perusteellista ja huolellista työtä.

Marraskuusta alkaen olemme antaneet valmistelukehoituksia, joiden perusteella keskuksessa on piirretty kaavaehdotusta. Myös eilen jatkoimme tätä työtä.

Kahden viikon päästä on tarkoitus, että ratkaisemme viimeiset avoimena olevat kysymykset, jotta lautakunta saisi ehdotuksen hyväksyttäväkseen kesäkuussa. Pitkäjänteinen työ on tuottanut tulosta, sillä olemme lähes kaikesta yksimielisiä.

Siirtyminen kaupunginhallitukseen tulee harmilliseen aikaan. Olen ollut mukana jokaisessa keskustelussa ja antamassa valmistelukehoitukset, mutta lopullisessa päätöskokouksessa kesäkuussa paikallani istuu jo toinen ihminen. Toisaalta elokuussa pääsen kaupunginhallituksessa päättämään yleiskaavaehdotuksen laittamisesta nähtäville.

No entäs sitten se metro? Uudenmaan ympäristökeskus antaa oman yhteenvetolausuntonsa YVA:sta toukokuun alussa. Sen jälkeen kaupunginhallitus tulee pyytämään tästä vielä lausunnot lautakunnilta ja tavoite on, että alkusyksystä valtuusto tekee päätöksen eteläisen Espoon raideratkaisusta, siis metrosta.

Jos ja kun kaikki menee suunnitelmien mukaan olen saanut olla mukana tekemässä historiallisia päätöksiä. Toisaalta - kun Espoossa ollaan - tästä kaikesta voi olla varma vasta, kun puheenjohtajan nuija on kopahtanut pöytään. Toiveikas olen kuitenkin.

Viime viikolla Petri kysyi minulta ovatko kaikki kaupunkisuunnittelulautakunnan kokoukset todella niin tärkeitä, että minun on niihin pakko päästä. Osallistuminen vaatii joskus aikalailla järjestelyjä. Minun vastaukseni on, että kyllä ne ovat ja juuri siitä syystä, että olemme käsitelleet erittäin isoja asioita.

keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Pää pilvissä, jalat flunssaisessa arjessa

Eilen oli suuri päivä matkalla uuteen kotiimme. Kävimme tarkistamassa asunnon ja listaamassa virheitä, joita huomasimme ja joita rakentajan tulee korjata. Ensiksi se loisti silmiin uutuuttaan niin, että epäilin mitään löytyvän. Lopulta kuitenkin listaan tuli parikymmentä pientä virhettä.

Uuden asunnon odottaminen on ollut tunteiden sekamelskaa. Pääasiassa pää on ollut onnesta sekaisin ja olen leijaillut pilvissä. Eihän se täydellinen ole ja kylpyhuoneen pienuus oli järkyttävä havainto muutama viikko sitten, mutta nyt sekään ei enää haitannut. Ei se niin pieni ole, vaikka ei yhtä iso kuin nykyinen.

Rakentamisen luotettavuus pelottaa aivan hirveästi. Voiko laatuun luottaa vai kyteekö jossain jo nyt odottamassa kosteusvaurio, joka sekoittaa elämämme kuukausiksi tai vuosiksi? On kuitenkin pakko luottaa ja uskoa, että kaikki menee hyvin ja että työntekijät ovat tehneet hyvää työtä.

Lasten turvallisuuden kannalta kiva yllätys oli se, että asunnossamme oli portit portaissa ja
liukuesteetkin vaikuttivat kunnollisilta. Portit huomasin jo viikonloppuna, kun kävin kurkkimassa sisälle terassin ikkunoista. Kaikkeen sitä voi sortua tässä odottamisen huumassa!

Tällä kertaa jo aloin suunnitella sitä, mitä tavaroita mihinkin tulee ja onko suunnittelemamme järjestys huonekaluille toimiva. Pulmallisia kohtia on. Hyvää asunnossa on se, että säilytystilaa siellä on runsaasti. Suunnittelija on mielestäni tehnyt arjen kannalta toimivan ratkaisun.

Viime perjantaina kävimme huonekalukaupoilla. Edellisen viikonlopun tutkimusmatka tuotti
tuloksia ja päätöksiä – ja esitykseni kelpasi siis Petrille. Hymyä oli kuitenkin vaikea saada kasvoiltani pois viime viikonloppuna. Ajatukset pyörivät niin tämän kaiken ympärillä. Ei kai sitä kukaan muu voi edes ymmärtää kuin se, joka on saman kokenut.

Eilen sitten mittailimme, kuinka uusi ruokapöytä mahtuu tilaansa. Tuntuu hirveältä, että joudumme vielä reilun kuukauden odottamaan, kun saamme sen kaiken nähdä ihan oikeasti!

Alkuviikosta sitten on arki napannut osansa ajatuksista. Flunssa-aalto ei hellitä. Tällä kertaa Väinö on ollut kipeä ja harvinaista kyllä myös minä olen samaan aikaan ollut hieman huonona. Tauti on sitkeää laatua tänä vuonna, mutta uskon tämän vappuna loppuna. Kevät ja kesä vie pöpöt.

Politiikan sarallakin tapahtuu. Maanantaina oli kaupunginhallitusryhmä, jossa keskustelimme Espoon laboratoriopalveluiden tulevaisuudesta. Kaupunginhallitus päätti alistaa sosiaali- ja terveyslautakunnan päätöksen käsiteltäväkseen. Harvoin mistään asiasta on käyty niin vilkasta keskustelua sekä demareiden sisällä että laajemminkin. Mielipiteet ovat olleet perusteltuja ja harkittuja, mutta ristiriitaisia. Eilen asia jäi pöydälle vielä kahdeksi viikoksi, joten keskustelu jatkuu, mutta tuleeko enää uutta tietoa?

Samassa kokouksessa kaupunginhallitus muuten päätti esittää valtuustolle, että minut valitaan Susannan tilalle ja että minun tilalle valitaan Kerolan Hannele kaupunkisuunnittelulautakuntaan. Valtuusto päättää vaihdoksesta 15.5. joten siihen asti jatkan kaavoitusasioiden parissa.

Päivän uutisesta..

Lehdessä kerrottiin, että eduskunta käsittelee tänään kauppojen aukioloon liittyvää selvitystä. Olen todella tyytyväinen, että hallitus päätti, että edelleen vain alle 400 neliön ruokakaupat saavat ympäri vuoden olla auki sunnuntaina. Meidän kaikkien arkielämän kannalta tuolla rajoituksella on suuri merkitys. Se antaa sopivan kilpailuedun pienille lähikaupoille ja pitää ne pystyssä.

Pääkaupunkiseudulla jopa pieniä kauppoja on tullut lisää. Mekin saimme kuulla, että saamme uuden asuntomme läheisyyteen uuden lähikaupan. Nytkin kauppa on siinä lähellä, mutta toinen tulee aivan aseman viereen. Upeaa! Ja taas pääsin siis mieliaiheeseeni eli uuteen kotiimme. Voi tätä odottamista

tiistaina, huhtikuuta 18, 2006

Autottomat eivät osta huonekaluja?

Enää ei ole kahta kuukauttakaan siihen, kun muutamme uuteen kotiin. Avaimet saamme kesäkuun alussa ja muuttopäivä on siitä puolentoista viikon päästä.

Olen yhä enemmän innoissani suunnitellut uutta kotia ja sisustusneuvojan tapaaminen villitsi minua. Nyt lauantaina olin kiertämässä huonekaluliikkeitä. Kaikilla mahdollisilla liikkeillähän on myymälä Kehä III:n varressa Petikon/ Variston alueella, joten suuntasin sinne.

YTV:n reittioppaasta sain ohjeet, miten sinne pääsisin, mutta tietystikään en osannut jäädä oikealla pysäkillä ja siten jouduin kävelemään takaisin päin kehän vartta aikamoisen matkan. Kun pääsin ensimmäisen kaupan nurkalle, huomasin, ettei kellekään ole tullut mieleenkään, että joku voisi liikkeeseen tulla kevyen liikenteen väylää pitkin. Niin tuttua! Autoilijoille kyllä suunnitellaan toimivat yhteydet!

Ajatella, että huonekaluliikkeiden pihat ovat täynnä vuokrattavia pakettiautoja, mutta silti kaikkien oletetaan tulevan ostoksille omalla autollaan. Kuvittelevatkohan nuo, että autottomat nukkuvat ja syövät lattialla?

Espoon keskuksesta kulkee muuten tuolle alueelle suora bussiyhteys, mutta vain maanantaista perjantaihin. Olen lähes ylpeä itsestäni, että osasin ylipäätään sieltä takaisin kotiin ja mielestäni varsin toimivaa reittiä pitkin. Paluumatkaa en ollut pystynyt suunnittelemaan etukäteen, koska en osannut arvioida kauanko kiertelyyn menee aikaa.

Ja mitä sitten tapahtui? No, löysin kohtalaisen sopivan ruokapöydän ja muita ihan kivoja huonekaluja kunnes sitten menin viimeiseen liikkeeseen ja minulta meni jalat alta. Ihastuin ja nyt olemme miettineet, mitä pitäisi tehdä!

Tunteet ovat jo vähän muuttuneet epävarmoiksi, kun aikaa tuosta kohtaamisesta on kulunut muutama päivä. Etäisyys viilentää ja rauhoittaa ajattelua.
- Vaadin, että Petri saa nähdä sen kaiken mahdollisimman pian hänellä kun on näissä asioissa se viimeinen sana. Luotan hänen mielipiteeseensä.

Pääsiäisenä ei sitten juuri muuta ollut mielessä kuin huonekalut ja uuden asunnon pohjapiirros. En ole koskaan voinut kuvitella, kuinka paria paperia voi väsymättä katsella niin monta kertaa. Jokainen sentti on mitattu kymmeniä ellei satoja kertoja.

Samalla sanonta siitä, että odottavan aika on pitkä on todella saanut viimeisen vuoden aikana konkretiaa ympärilleen. Toukokuussahan tulee vuosi siitä, kun päätimme muuttaa ja siitä asti olemme haaveilleet elämästä uudessa kodissa. Vaikka viikot ovat kuluneet nopeasti, tuntuu ettei aika kuitenkaan kulu.

Ensi viikolla näemme sen ensimmäisen kerran valmiina!

torstaina, huhtikuuta 13, 2006

Golfia vanhalla kaatopaikalla ja muita prosesseja

Eilinen ilta meni kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksessa. Menin keskukseen viiden maissa, jolloin keskustelimme hetken asioista virallisesti ja sitten alkoi kokous, joka päättyi yhdentoista maissa illalla. Asioita oli paljon, mutta lautakunta on aina myös perusteellinen ja keskustelee paljon. Se on hyvä, mutta työlästä.

Eniten aikaa vei ja hermojakin koetteli Mankkaan vanhan kaatopaikka-alueen kaavaluonnos. Viisi vuotta sitten kaupunki on varannut alueen golf-yrittäjälle, joka on omilla varoillaan tutkinut aluetta ja selvittänyt sen kunnostamista täysimittaiseksi golf-kentäksi.

Hanke on siinä mielessä mielenkiintoinen, että Espoossa on sekä hankkeen puolesta että vastaan syntynyt kansanliike, joissa on paljon ihmisiä mukana. On harvinaista, että puolustajatkin ovat aktivoituneet.

Kaupunginhallitus on kiirehtinyt kaavaa ja edellyttänyt, että golfin lisäksi kaavassa pitää luoda edellytyksiä myös muulle virkistystoiminnalle. Minusta tuo asia toteutuu kaavaluonnoksessa, mutta ymmärrän myös yrittäjän tavoitteen siitä, että kentän pitää olla täysimittainen (18 reikää), jotta sen rakentaminen kannattaa.

Kaatopaikan kunnostaminen on kaupungin vastuulla ja toivottavasti myös YTV osallistuu siihen. Se maksaa ja tietysti kustannukset huolestuttavat - ne tulevat maksettavaksemme joka tapauksessa. Sen jälkeen saamme golf-yrittäjältä tuloja ja ehkä hänen uumoilunsa siitä, että alueen vieressä olevat kaupungin tontitkin käyvät tulevaisuudessa paremmin kaupaksi, kun hanke etenee.

Lautakunnassa oli taas kerran haluja kirjelmöidä kaupunginhallitukselle ja tuoda esiin, että kunnostukseen pitää varata tarvittavat varat. Aivan kuin kaupunginhallitus ei sitä muutoinkin tietäisi! Asiaan palataan, kun päätetään talousarvioista.

Nyt kun yrittäjä on tutkinut aluetta ainakin viisi vuotta, on herätty myös vaatimaan toimijan kilpailuttamista. Itse olen sitä mieltä, että kilpailutus olisi pitänyt tehdä ennen kuin alue varattiin. Olisi pitänyt lähteä ideakilpailun kautta hakemaan alueen kunnostamiselle parasta kumppania. Jos se tehdään nyt, vedetään matto tuon yhden uhkarohkean yrittäjän alta. Minusta se ei ole johdonmukaista ja luotettavaa hallintoa ja kumppanuutta, jota Espoon tulisi edustaa.

Näin ajattelen, vaikka en vieläkään aio aloittaa golfin harrastamista. En osaa ajatella sitä sellaisena harrastuksena, että sitä pitäisi elitistisyytensä tai jostain muusta syystä ihan vaan periaatteessa vastustaa.

Mankkaan kaatopaikan alle tällä kertaa lautakunnassa hukkui Kalajärven maankäyttösuunnitelmat, joita käsittelemme vasta seuraavalla kerralla. Saimme myös erään ikuisuushankkeen etenemään eli Kurttilan asemakaavaluonnos päätettiin laittaa nähtäville ja minä toimin kyseisen kaavan tiedostus- ja keskustelutilaisuuden puheenjohtajana. Kurttila on lähellä Kauklahtea ja alueelle on suunniteltu noin 900 pientaloasuntoa. Toivon, että saamme sen nopeasti toteutumaan!

Kaavojen lisäksi keskustelimmekin myös projekteista ja prosesseista eli siitä, miten saisimme kaavoitusta nopeutumaan. Oma esitykseni oli, että tarkastelua tulisi laajentaa ja pitäisi miettiä sitä, miten kaavoituksen käynnistymisestä saamme alueen rakentumaan. Kaavassa ei voi asua, tarvitaan taloja, oikeita asuntoja! Kyse on monien prosessien ja hallintokuntien välisten toimintakulttuurien yhteensovittamisesta eli todella isosta hommasta.

On turhauttavaa, jos lautakunta kaavoittaa jonkin alueen ripeästi ja sitten kaava katoaa vuodeksi tai pariksi sopimusneuvotteluiden vuoksi ennen kuin tulee valtuuston hyväksyttäväksi. Kun kaupunki ei omista maata, vaan kaavoittaa toisten maille, hidastaa se asioiden etenemistä.

Saimme myös kuulla, että kaupunki toki kaavoittaa paljon, mutta erilaisten yritysten hankekaavat on edelleen priorisoitu kaiken edelle eli asuntokaavoja tehdään yhä silloin kun ehditään. Toisinaan tuntuu toivottomalta saada tähän muutosta, mutta yritettävä on, jotta voimme todella vaikuttaa asumisen hintaan ja laatuun.

***
Hesarissa oli juttu siitä, että tänään tulee kuluneeksi 30 vuotta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä. Se on niitä ensimmäisiä mieleeni painuneita uutisia. Muistan hautajaistilaisuuden, joka televisioitiin.

Tänään räjähdyksestä kerrottiin yhden miehen tarinan kautta. Hän oli menettänyt silloin äitinsä, joka oli hoitanut kotia ja vastannut vaikeisiin kysymyksiin. Kirjoitus sai minut kyyneliin. Olen aikamoinen nyyhky, kun on kyse äitiyteen ja lapsiin liittyvistä asioista. Vieläkin nousee tippa silmäkulmaan.

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

Putoaako taivas niskaan?

Viime päivien kattojen romahdukset ja romahdusuhkat ovat saaneet koko Suomen huolestumaan tilanteesta. Jossain lehtijutussa kerrottiin, että ilmiö on uusi, sillä romahduksia on ollut vasta 2000-luvulla.

Minua nämä tilanteet koskettavat joka kerta. Muistan aina sen lauantaiaamun kolme vuotta sitten, kun laitoimme TV:n päälle ja kuulimme, että Jyväskylän paviljongin katto oli romahtanut edellisenä yönä. Pete oli tullut edellisenä iltana kotiin Next Step -messuilta, jotka oli pidetty samaisessa rakennuksessa.

Onneksi messut oli ohi ennen romahdusta, sillä messujen aikana siellä oli tuhansia nuoria etsimässä mahdollisuuksia elämäänsä. Pete oli ollut messuilla töissä ja ensimmäistä kertaa yön yli poissa Väinön syntymän jälkeen.

"Mitä jos…" -ajatukset saavat silmäkulmat vieläkin kuumenemaan... Taivas olis voinut romahtaa silloin minun ja satojen ellei tuhansien muiden päälle.

Syitä onnettomuuksiin on varmasti monia: suunnittelu ontuu, rakennusurakoitten pilkkomisessa on kadonnut kokonaisvastuu ja huolto ei toimi. On unohtunut, että lumi pitäisi poistaa katoilta! Ja kun maalaisjärki ei toimi, pitää ohjeistusta tarkentaa. Sellainen tämä maailma on. Tylsä ja välinpitämätön, laskelmoiva.

Mielessäni on käynyt myös viime vuoden yksi puheenaihe Espoossa eli Ainedtinin kuuluisa sähly- ja jalkapallohalli, jolle rakennuslupien saaminen (tai myöntäminen!) oli vaikeaa. Oma linjani sen kanssa oli se, että Tapiolassa ja muuallakin Espoossa soisin rakennusten olevan kaupunkikuvallisesti edustavia, mutta aina siihen ei näemmä pystytä. Se ei kuitenkaan ole vaarallista.

Turvallisuudesta ei kuitenkaan ole mitään tinkimisen varaa. Muistan yleisönosastokirjoituksen, jossa kyseenalaistettiin sääntöjä, joiden mukaan toisesta kerroksesta pitää olla esteettömät poistumistiet myös vammaisille. On ihmisiä, joiden mielestä urheiluhalli oli niin tärkeä, että ohjeita olisi pitänyt katsoa sormien läpi.

Äitinä (se on muuttanut minua) en ikinä voisi suostua sellaiseen, sillä tuonkin hallin tarkoitus on tuottaa liikunnan iloja meidän lapsillemme, eikä olla heidän surmanloukkunsa. Ja liikunnan ilo kuuluu kaikille - myös niille, joilla on liikuntarajoitteita.

Näiden päivien jälkeen pitäisi olla meille kaikille itsestään selvää, että on periaatteita, joista ei voi tinkiä, eikö?

keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006

Kenellä on oikeus oikeaan, väärään ja pyhään?

Ajankohtainen kakkosella oli eilen keskusteluilta jumalasta. Aihe oli haastava ja keskustelijat sellaisia, ettei ohjelmaa voinut jättää kesken. Tuntuu uskomattomalta, että Suomessakin on kiihkeitä uskovaisia jotka kyseenalaistavat evoluutioteorian sen lisäksi, että he tuomitsevat homot ja hakevat ohjeensa pelkästään raamatusta.

Kahden pien lapsen äitinä jäin miettimään ajatusta, että tieto oikeasta ja väärästä olisi mahdollista löytää vain raamatusta. Perheessämme ei ole tuota kirjaa aikoihin avattu, mutta silti lapsia on pyritty ohjaamaan tiettyjen arvojen pohjalta.

Pienten lasten kohdalla säännöt ovat yksinkertaisia. Meillä ei saa lyödä toista, eikä nimitellä, koska siitä tulee paha mieli ja silloin sattuu sydämeen. Läpsimisen sijaan olen ohjannut lapsia taputtamaan olalle, silittämään, halaamaan ja antamaan pusuja. Tosin tätäkään ei saa tehdä ilman toisen lupaa.

Viestimme lapsille, että he ovat meille rakkaita ja he ovat myös toisilleen tärkeitä. Lapsilla on oikeus syliin, lämpöön ja parantavaan puhallukseen. Heillä on myös oikeus säännöllisen ja tylsänkin rytmin tuomaan turvallisuuteen. Vanhempien ehdoton "ei" tarvittaessa luo rajat kokeilla asioita ja tutkia maailmaa.

Jakaminen pienelle lapselle on vaikeaa, mutta sitäkin meillä korostetaan päivittäin. Tavarat, lelut, ruuat ja vanhemmat ovat yhteisiä. Uskon, että jaettu ilo on suurempi kuin itselle kahmittu ja omittu.

Jokaisella ihmisellä on oma reviirinsä, jota ei saa luvatta ylittää. Olen huomannut tämän myös lapsistamme. Väinö on meillä se, joka on enemmän sylissä, vieressä ja lähellä. Elsa taas on tarkempi siitä, kuinka lähelle toisen päästää ja koska haluaa syliin ja kenen syliin. Tätä itsemääräämisen oikeutta pyrimme arvostamaan.

Nuo ovat niitä perusasioita, joista uskon hiljalleen kehittyvän ymmärryksen siitä, mikä on elämässä tärkeää ja mikä on oikeaa ja väärää. Syvällisemmät keskustelut ja pohdinnat siitä rakentuvat näiden perusasioiden päälle ja tulevat myöhemmin.

Ajankohtainen kakkonen oli ohjelmaa varten käynyt kysymässä ihmisiltä, mikä on heidän mielestään pyhää. Tunnustan, että pysähdyin tämän kysymyksen äärelle itsekin. Vastaus ei löytynyt heti, sillä haasteltavien vastaukset olivat liian tavanomaisia. Heille pyhää oli mm. pyhäpäivät, perhe, hautarauha.

Lopulta löysin sisältäni vastauksen: minulle pyhää on kahden ihmisen välinen parisuhde, kahden ihmisen välinen rakkaus ja oikeus onneen. Vastaus kirkastui kun samaisessa ohjelmassa yksi osallistuja halveksi ohjelmassa ollutta nuorta paria, jotka kertoivat uskovansa että kahden ihmisen välinen intiimi suhde kuuluu vain avioliittoon.
- Mitä me muut olemme heitä siitä odottamisesta ja vakaudesta tuomitsemaan, jos he sen uskon ja rakkauden pohjalta pystyvät rakentamaan hyvän ja toista kunnioittavan parisuhteen? Sehän on kuitenkin tärkeintä tässä maailmassa!

Mutta miksi nämä samat ihmiset haluavat viedä mahdollisuuden onneen ja hyväksyttyyn rakkauteen muilta, jotka elävät erilailla, sitä en ymmärrä. Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on suuria vaikeuksia hyväksyä homoavioliittoja (virallisemmin rekisteröityjä parisuhteita) ja se aiheuttaa varmasti uskovaisille homoille suurta tuskaa.

Olen ymmärtänyt, että osa vastustaa homoliittoja edelleen sen vuoksi, että ne ovat uhka perinteiselle perheelle. Eduskunnassa taas ns. "lihaa syövät heteromiehet" vastustavat lesboparien oikeutta hedelmöityshoitoihin, koska pelkäävät miesten käyvän tarpeettomiksi hoitojen myötä.

Nämä harhakuvitelmat perustuvat ohuelle ymmärrykselle ihmisen kulttuuriperimästä. Lähes kaikissa kulttuureissa on yhteisön perusyksikkö ollut miehen ja naisen muodostama perhe.
Avioliitto ja perhe ei ole kristillisen uskonnon keksintö, vaan osa ihmisen luontoa. Suurin osa meistä haluaa elää yhdessä toisen kanssa ja yhdessä vastakkaista sukupuolta olevan ihmisen kanssa, eikä se taipumus tule katoamaan. Näin, vaikka samaan aikaan sinkkujen määrä kasvaa ja aina keskuudessamme on ollut homoseksuaaleja.

Tosi rakkaus voi minun puolestani odottaa täyttymystään, kunhan se samalla on suvaitsevaista rakkautta lähimmäisiä kohtaan. Toisen ihmisen arvostus ja kunnioitus on suurinta, mitä voimme lapsillemme antaa ja opettaa. Sitä myöten kasvaa myös kunnioitus luontoon, jonka osa me olemme.

lauantaina, huhtikuuta 01, 2006

Läjään vai kattilaan?

YTV:n hallitus päätti eilen alkaa suunnittelemaan jätteiden polttolaitosta. Hankkeelle etsitään yhteistyökumppani, joka on valmis hyödyntämään syntyvän lämpöenergian kaukolämpönä. Kumppani voi olla Fortum, Vantaan energia tai joku muu ja se ratkaisee myös laitoksen sijainnin.

Ämmässuo on yksi vaihtoehto. Osallistuin viikolla alueen asemakaavasta järjestettyyn viranomaisneuvotteluun kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtajan roolissa. Siellä yksiselitteisesti todettiin, ettei valmisteilla olevaa asemakaavaa nyt voi muuttaa sellaiseksi, että se sallisi jätteenpolttolaitoksen rakentamisen. Jos se päätetään sijoittaa Espooseen, edellyttää se uuden YVA:n, yleiskaavan ja asemakaavan tarkistamisen. Kaikki prosesseja, jotka voivat edetä päällekkäin, mutta avoimesti ja vuorovaikutuksessa asukkaiden kanssa.

Suomen luonnonsuojeluliitto näkyi jo viikolla ottaneen kielteisen kannan hankkeelle. Liitto jatkaa johdonmukaisesti omalla linjallaan. On hienoa, että jotkut vielä toimivat korkean periaatteellisella tasolla, mutta olisiko heille ollut kovasti vahingollista antautua analyyttiseen keskusteluun asiasta? Olisiko liiton pitänyt kuitenkin odottaa ympäristövaikutusten arviointiprosessin valmistumista?

Itse olen lukenut, että maissa, joissa poltetaan jätteitä, on myös jätteiden kierrätys ja hyödyntäminen yleisempää kuin muualla tai esim. Suomessa. Jätelain periaatteita on siis mahdollista noudattaa, vaikka polttolaitos tuleekin. Minusta se on olennaista ja realistina ajattelen, että jätteen (jota kuitenkin syntyy) hyödyntäminen energiana on järkevämpää kuin sen läjittäminen kaatopaikalle.

Nämä ovat kuitenkin tilanteita, jolloin miettii mille järjestölle on järkevää maksaa jäsenmaksua ja mille ei. En ole enää vuosiin ollut aktiivinen Espoon ympäristöyhdistyksessä, mutta ehkä kuitenkin jatkan sen tukemista.

Se on metro!

Espoon demarit ottivat kantaa metron puolesta. Demareiden mielestä on viimein tehdä päätös metron rakentamisesta, kun Uudenmaan ympäristökeskuksen lausunto raide-YVAsta valmistuu. Samalla pitää myös käynnistää jatkosuunnittelu ja jatko-YVA Matinkylästä Espoonlahteen.

Kannanotto ei ole yllätys, sillä olemme useissa vaaleissa liputtaneet selkeästi metron puolesta, eikä kantaa ole selvitysten myötä tarvinnut muuttaa. Metropäätös ei tuo paineita muuttaa nyt valmistelussa olevaa Etelä-Espoon yleiskaavaa, mutta se lisää alueen kiinnostavuutta
rakentajien silmissä ja samalla lisää kaupunkirakenteen eheytymisen todennäköisyyttä.

Metro on luotettava kulkumuoto, mitä ei YVA:ssa oltu huomioitu, kun siinä laskettiin teoreettisia matka-aikoja. Se on myös tehokkaampi ja ympäristöystävällisempi ratkaisu. Metro täydentää koko pääkaupunkiseudun joukkoliikennejärjestelmää parhaiten. Siinä joitain perusteluita, miksi myös itse olen samalla kannalla.

Toisin ajattelemisen ihanuus

Kävin tänään sisustusneuvojalla ja olen todella tyytyväinen. Suunnitelmamme muuttuivat ja paranivat selvästi, kun sain ulkopuolisen kanssa keskustella. Kun olen kohta vuoden katsellut pohjakuvia, olin jo ehtinyt jämähtää tiettyihin kuvioihin, joista irtautuminen oli hienoa.

Tämä kokemus kannattaa muistaa muussakin elämässä…