sunnuntaina, tammikuuta 31, 2010

Paljon on töitä jäljellä

Päivän Hesarissa on näyttävä juttu kaupunginjohtajamme ajatuksista ja tavoitteista, mitä pitäisi Espoossa saada vielä aikaiseksi ennen kuin hän jää eläkkeelle. Onneksi sentään hän vain johtaa näiden asioiden valmistelua ja me päättäjät yhdessä tai enemmistön voimin sitten teemme päätöksiä.

Muutamaan asiaan on syytä puuttua tuossa kirjoituksessa:

1. Kaupungintalon tulevaisuus
Olen pitkään kannattanut kyseisen talon purkamista, koska käsitykseni mukaan se oli sekä taloudellisesti ja kaupunkirakenteen kannalta järkevämpää. Olen kuitenkin koko ajan korostanut, että kaupungintalon paikka on Espoon keskuksessa. Talo voisi olla pienempi ja toimivampi. Pröystäilevästä rakennuksesta en ole haaveillut, mutta hyvin suunnitellusta ja sitä kautta edustavasta kylläkin. Tavoitteeni on lisätä alueen viihtyisyyttä ja turvallisuutta.

Samalla tavoin kuin palveluiden kokoaminen yhteen tuo etuja ja parantaa yhteistyötä niin on myös hallinnon laita, siksi kaupungintalo on järkevää olla. Se on työpaikka ja asiointipiste siinä missä moni muukin toimipiste.

Nyt meille kuitenkin esitetään, ettei taloa tarvittaisi lainkaan. Kaupunginjohtajan näkemyksen mukaan on ihan sama, missä kopissa virkamiehet istuvat. En yhdy tähän virkamiesten halveksuntaan, sillä hyvä hallintohan juuri luo edellytykset palveluille ja päätöksenteolle. On espoolaistenkin etu, että koko ketju toimii.
- Toimivan ja hyvän hallinnon arvon huomaa vasta kun se puuttuu.

Näyttää siis siltä, että joudun kääntämään takkini tässä asiassa ja sitä pohdin parhaillaan. Jos peruskorjaus takaa toimivamman ratkaisun niin kai sitten sitä on syytä kannattaa?

2. Maahanmuuttajat ja koulut
Valtuustoryhmien tekemä sopimus siitä, että koulupolkuja tulisi suunnitella siten, ettei yhteenkään kouluun tulisi enempää kuin 15 % maahanmuuttajia on saanut syystäkin paljon huomiota. Kirjaus oli selvästi hätiköity, mutta sen ansio on huomion kiinnittäminen maahanmuuttajien keskittymiseen. Tutkimustenhan mukaan juuri kukaan ei kannata sitä, että vieraskielinen väestö keskittyy, mutta silti niin tapahtuu. Miksi?

On myös niin, että alueiden sisällä maahanmuuttajalapset ovat keskittyneet tiettyihin kouluihin. Kylillä jopa puhutaan, että osa näistä lapsista kuljetetaan autoilla näihin kouluihin. Onko kyse siis vain huonosti onnistuneesta asuntopolitiikasta vai myös opetusviraston tukemasta keskittymisestä, en tiedä.

Samaan aikaan on kouluja, joissa on vain kantaväestöön kuuluvia lapsia. He jäävät siis kokonaan ulkopuolelle nykyaikaisen monikuttuurisen maailman, enkä pidä sitäkään toivottavana.

Kaupunginjohtaja väittää, ettei hän ole havainnut Espoossa ilmiötä, että kantaväestöön kuuluvat vanhemmat hyljeksisivät kouluja, joissa on paljon maahanmuuttajia. Kokkonen näyttää olevan liian kaukana asukkaiden arjesta, sillä tätähän on tapahtunut jo pidemmän aikaa! Ainakin keskustelun tasolla, mutta onhan se johtanut ihan päätöksiinkin esim. parakeista ja tiettyjen ryhmien sijoittelussa.

Tuon 15 % kirjauksen paheksumisen sijaan, pitäisi miettiä keinoja miten asiaan voitaisiin vaikuttaa. Lopetetaan hymistely, ryhdytään ideoimaan parempaa kouluverkkoa! Ja ennen kaikkea huolehditaan tasa-arvoisesta koulusta, sillä se on tämän maan valtti.

3. Hyvän elämän eväät
Kokkonen kertoo, että tekeillä on tieteellinen tutkimus hyvän elämän perusteista alueellamme. Hyvä niin, sillä sehän kaiken toiminnan taustalla on. Ja toki kaupungillakin onnen syntymisessä oma roolinsa on.

Kukapa sen osaisi sanoa, mistä onni syntyy. Itse uskon vahvasti siihen, että yksi luotettava aikuinen niin toisen aikuisen tai lapsen rinnalla on tärkein asia, josta rakentaa onnen eväitä. Joskus tuo toinen ihminen voi olla kunnan palkkalistoillakin: se voi olla opettaja tai nuoriso-ohjaaja, jonka tuki kantaa lasta läpi vaikeiden vuosien. Olisipa vain nämä työntekijät pysyviä!

Kaupunkisuunnittelullakin on tärkeä rooli ihmisten elämässä: se luo edellytykset toimivalle arjelle tai lisää ihmisten kiirettä yhä enemmän. Se myös voi edistää ihmisten kohtaamisia tai eristää heitä toisistaan.

Toimivat palvelutkin ovat tärkeitä, sillä apua tarvitsevien on saatava tukea ajoissa, ettei asiat ehdi paisua todella vakaviksi. Hyvää elämää on turvallista rakentaa, kun voi luottaa saavansa tukea, jos vaikeuksia tulee. Ja jokainenhan meistä on toisinaan avun tarpeessa.

Uskon, että turvallisuuden tunne on osa onnea. Se rohkaisee myös kokeilemaan ja kehittymään, menemään eteenpäin, mitä sekä kaupunkimme että yhteiskuntamme tarvitsee.

Minulle se tarkoittaa sitä, että huolehdimme myös heikoimmista, ettei ketään heitetä yli laidan. Ja että eniten tukea tarvitsevat sitä myös eniten saavat.


*

keskiviikkona, tammikuuta 27, 2010

Kiirettä tiedossa?

Tammikuussa oli pari kaupunginhallituksen kokousta ja yksi valtuusto. Jälkimmäisen isoin asia oli liikuntapoliittinen ohjelma. Kaupunginhallituksessa taas kiperin kysymys oli henkilöstöetujen (työnarviointivapaa) romuttaminen neuvottelematta henkilöstön kanssa, josta ei todellakaan voi antaa hyviä tyylipisteitä. Tämä asia palautettiin uudelleen valmisteltavaksi, sillä pitkään Espoossa työskennelleitä on syytä huomioida tavalla tai toisella. Lisäksi olemme käyneet pelisääntökeskustelua.
- Näin siis, kun isot ja merkittävät asiat antavat odottaa itseään.

Pelkään taas kerran, että lopulta eri tahoilla valmistelussa olevat asiat kerätään samoille listoille samoihin kokouksiin ja sitten kerrotaan, ettei yksikään saata odottaa. Tämän olenkin nostanut esille: valmistelun pitää olla perusteellista, mutta päätöksenteollekin pitää antaa riittävästi aikaa. Ja meillä on oikeus ottaa siíhen aikaa, jotta voimme perehtyä asioihin riittävästi.

Kevään yksi isoimmista kysymyksistä on tuleva palveluverkko ja siitä tehtävät ratkaisut. Siihen on onneksi myös varattu hyvinkin aikaa: kaupunginhallituksella on kevään aikana kaksi iltakoulua asian tiimoilta ennen kuin päätöksiä tehdään. On myös hyvä, että asia avataan viimein myös kuntalaisten keskusteltavaksi ainakin netissä (Avoin Espoo ja Facebook).

- Näin soisi muitakin merkittäviä asioita valmisteltavan: avoimesti vuorovaikutuksessa sekä päättäjien että kuntalaisten kanssa! Vaientamisen kulttuuri ei sovi nykyaikaan, eikä ainakaan edelläkävijäksi itseään kutsuvaan kunnan toimintaperiaatteisiin. Tässä ylimmällä johdolla on suuri merkitys, sillä hehän luovat sen kulttuurin ja ilmapiirin, millä koko kaupunki toimii.

Kaupunginjohtaja yllätti maanantaina meistä monet ilmoittamalla jättävänsä tehtävänsä vuoden lopulla. Myönnän itsekin epäilleeni, että hän jatkaisi vielä muutaman vuoden. Ilmoitus taisi tulla liiankin sopivasti niille, jotka ovat epäilleet pormestarimallin mielekkyyttä. Nyt mallin selvittämiselle ja pohtimiselle tulee kiire, sillä uuden johtajan hakuprosessi pitää käynnistää keväällä. Ja sitä ennen pitää syntyä yhteisymmärrys siitä, millaista johtajaa ollaan hakemassa.

Olemme kuitenkin päättäneet selvittää pormestarimallia ja minusta selvitys on tehtävä. On myös syytä miettiä kuka sen tekee ja millä ajatuksilla se laaditaan. Asia pitäisi pystyä puimaan niin perusteellisesti, että uuden kaupunginjohtajan - jos siihen päädytään - ei tarvitsisi kuulla jatkuvaa spekulaatiota virkansa muuttamisesta pormestariksi piakkoin. Espoo tarvitsee ja ansaitsee hyvän johtajan, jolla on työrauha johtaa kaupunkia yhdessä luottamushenkilöiden kanssa yli edessä olevien haasteiden. Ja ehkä vähän pidemmällekin.



Aikaisempia ajatuksiani pormestarimallista:
http://jaanaleppakorpi.blogspot.com/2009/10/pormestarit-espooseen.html
*

sunnuntaina, tammikuuta 17, 2010

Elämän suola

Vietin perheeni kanssa kultuurilauantaita. Kävin ensiksi katsomassa Unga teaternissa näytelmän Aladdin ja ihmeellinen lamppu. Näytelmä oli loistava ja hyväntuulinen. Se vei mukanaan sekä lapset että aikuiset. Pidin myös näytelmän tehosteista, jotka loivat oivasti jännittävää tunnelmaa. Näytelmän jälkeen elimme tunteikkaita hetkiä Espoon Bluesin kotiottelussa kauden komeettaa Lukkoa vastaan. Toisen erän aikana näin, kuinka mikä vain olisi vielä mahdollista ja kolmannen erän jälkeen ei ollut jäljellä toivon hiventäkään.
- Tämä kausi on menetetty. Ja matsin jälkeen kaipasin sitä kevyttä ja iloista mieltä, joka teatterissa oli syntynyt.

Erilaisten kulttuurielämysten nostamat tunteet ja ajatukset ovat elämän suola, siksi minulle on tärkeää käydä katsomassa teatteria, elokuvia ja näyttelyitäkin toisinaan, lukea kirjoja ja käydä katsomassa urheilua, joka sekin on usein upeaa draamaa. Itse asiassa viime syksynä harrastin kulttuuria enemmän kuin aikoihin ja koin monta miellyttävää hetkeä ja jotta en niitä unohtaisi ihan heti, päätin koota noita nuo kokemukset tähän yhteen:

Lastenkulttuurista tullut tärkeä osa elämäämme. Monesti lapsille suunnatuilla esityksillä on aikuisillekin annettavaa ja toisaalta on mielenkiintoista huomata, kuinka erilailla aikuisena asioihin suhtautuu. Olenko liian vakava? Tällaisia ajatuksia minussa herätti viime syksynä Hevosenkengän näytelmä Lohikäärme ja 7 prinsessaa. Kun itse ihmettelin prinsessojen taustalla olevaa naiskäsitystä, tyttäremme kehui lohikäärmettä.

Perheemme suosikki viime syksyltä oli kuitenkin elokuva Up - kohti korkeuksia. Se osoitti, kuinka vaikeitakin asioita voi käsitellä lapsillekin suunnatuissa teoksissa. Sellaistahan elämä on. Viiru ja Pesonen muisti pätkii taas oli herttainen elokuva, jossa oli hauskoja sattumuksia.

Tuomarilassa vietetään syksyisin elokuvaviikkoa ja tänä vuonna teemana oli naisohjaajat. Kävin katsomassa Rastimon Suolaista ja makeaa, jonka olen aikaisemmin katsonut kotisohvalta. Huomasin jälleen kerran, kuinka paljon vahvemmin elokuva vie mukanaan, kun sen katsoo valkokankaalta. Samoihin aikoihin Tuomarilassa esitettiin elokuva Arvostetulla alueella, jonka herättelemiä ajatuksia kirjoittelin jo syksyllä tänne blogiini.

Espoon teatteri teki minuun jälleen kerran vaikutuksen, kun kävin katsomassa Dostojevskin Idiootin. Venäläisissä klassikoissa kerta kaikkiaan on sitä jotakin, joka vie mukanaan! Olisipa aikaa niin, että voisi uppoutua niiden pariin, mutta kun ei ole niin on tärkeää nähdä niiden pohjalta tehtyjä teoksia. Teatteria ei ole ilman seiniä ja siksi teatteritaloasia on vain saatava ratkaistua järkevällä tavalla, kun sen aika on.

Sen sijaan Wirkkalan näyttelyn avajaiset WeeGeessä eivät saaneet minua vakuuttumaan, että tätä Suomen (vai Pohjoismaiden?) suurinta museota oikeasti pitäisi laajentaa entisestään. Lehdistähän olemme voineet lukea tulevaan design-juhlavuoteen liittyen suunnitelmista perustaa Wirkkala-akatemia, jota kai viimein alkuvuodesta punnitaan myös kaupunginhallituksessa. Olen ajatellut sitä ennen käydä Design-museossa ymmärtääkseni asiaa paremmin.

Ostin viime syksynä myös levyjä enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä. Lauri Tähkä on saanut minut taas levykauppaan ja ostin heidän uusimman. Pate Mustajärven soololevyn julkaisupäivää oikein odotin. Ja ostinpa myös vuoden myydyimmän levyn eli Anna Puun esikoisen, jonka Melankolian riemuihin hullaannuin.

Poikkeuksellista kyllä ylitin useamman kerran myös kuntarajan ja kävin Helsingin iloissa. Hämmästytin itsenikin, kun kävin Tavastialla Kolmannen naisen keikalla. Ilta oli hyvä: sopiva sekoitus uutta (ostin ennen keikkaa tuonkin levyn) ja vanhaa tuttua. Stand up-komiikkaa kävimme katsomassa Studio Pasilassa ja ilta oli juuri niin hauska kuin olimme odottaneetkin.

Syksyn elämyksistä viimeisin, ei ollut lainkaan vähäisin, sillä kävin katsomassa Ateneumissa Picasson näyttelyn. Se vakuutti minut hänen neroudestaan: äärettömän taitava maalari, vuosikymmenten ajan suunnannäyttäjä ja kuinka laaja-alainen taiteilija, vaikkei kaikki työt yksinään vaikutusta tehneetkään.

Ja mitä tästä uupuu? Esityslistat ja selvitykset veivät voiton kirjoista. Onneksi nyt joulun jälkeen olen taas saanut lukuinnostuksen ylle: Lipposen muistelmat innostivat lukemaan demareiden eduskuntaryhmän historiaa Ulpu Iivarin tulkitsemana. Tervon Koljatin jälkeen ihmettelin, miksi koko kirja oli kirjoitettu. Jopa Reijo Mäen dekkarin Lännen mies merkitys kiinnostavine Turkukuvauksineen nousi mielessäni sen jälkeen. Tervolla ei ollut mitään annettavaa minulle. Valitettavasti.

Ihmeellisiä asioita. Näin pitää jatkaa. Ja näin aion jatkaa.


*

lauantaina, tammikuuta 09, 2010

Pelolle ei sijaa

Maailma on kaunis. Näin olen lukuisia kertoja todennut viime päivinä, kun olen häikäistyneenä katsonut ulos tai ollut ulkona. Lumi ja kirkas pakkassää ovat tehneet luonnostamme ihmeellisen.

Tämän kauneuden keskellä tosielämä on synkkä ja murheellinen. Se herättää kysymyksiä ja turvattomuutta. Vuoden viimeisenä päivänä tapahtunut järkyttävä tapahtumaketju ont yhä mielessäni. Omaisten suru on valtava ja omatkin ajatukseni ovat olleet heidän kanssaan, silmäkulmani ovat kostuneet. Arvostan lehdistöä, että uhrit ja heidän omaisensa on annettu olla rauhassa.

Tämä tragedia tuli lähemmäksi kuin yksikään aiempi. Tuttu kauppakeskus, missä itsekin käyn usein ja juuri se kauppa, missä aina tuolloin asioin. Ja kaikki päättyi hyvin lähelle kotiamme. Mieleen palautuivat tietyt muut tapahtumat, joita tässä lähellä on tapahtunut.

Emme asu lintukodissa. Mitä vain, milloin vain ja missä vain voi tapahtua. Silti elämän ja arjen on jatkuttava. Viisautta on huolehtia turvallisuudesta, mutta pelolle ei saa antaa valtaa. Se ei ole hyvä elämänkumppani.

Emme kuitenkaan saa saa alistua. Pitää pohtia, miten asioiden kulkuun voi vaikuttaa. Tämäkin tapaus tulee analysoida ja miettiä, mitä olisi voitu tehdä toisin. Missä meni vikaan, kun niin monta ihmistä menetettiin?

Maahanmuuttajakysymys tämä ei ole. Kyse on rikollisuudesta, sairaudesta ja keinottomuudesta sekä siitä, ettei tällaisiin tapahtumiin kerta kaikkiaan ole osattu varautua. Siksi turvallisuusjärjestelmiä pitää miettiä uudelleen. Vainoamisesta pitää tehdä rikos, laittomiin aseisiin puuttua ja rangaista oikeasti rikoksista. Olisi myös viimein aika rajoittaa laillisten aseiden määrää.

Yhteiskuntamme ei ole valmis, eikä sen palvelujärjestelmä täydellinen. En tiedä, millaisista palveluista tässä olisi ollut apua. Onko kenelläkään siihen vastauksia? Minultakin sitä kysyttiin ja mieleeni nousi vain ajatus siitä, että vastoin tahtoa on kovin vaikea aikuista auttaa. Voi olla, että se hetki oli tässä tapauksessa jo ohitettu tai ehkä sitä ei koskaan ollutkaan. Sunnuntain Hesarissa oli kirjoitus ihmisistä, joiden vaikeuksia ei voi auttaa lääkkeillä, eikä terapialla. Se kuulosti hyvin lohduttomalta.

Itse ajattelen, että monesti alussa on auttamisen paikka ja mahdollisuus. Siksi varhainen tuki on niin kovin tärkeää ja matalat kynnykset ensimmäisen tuen piiriin. Yhä vaikeampiin pulmiin ratkaisu ei voi olla yhä erikoistuneempi palvelujärjestelmä, missä ihminen väsyy etsiessään apua vaan järjestelmän tulisi etsiä ihmiselle hänen tarvitsemansa apu ja tuki. Unohtamatta, että tuo ihminen on oman asiansa paras asiantuntija.

Asennetasollakin olisi muutoksen tarvetta. Ehkä meidän kaikkien pitäisi tunnustaa, ettei kukaan meistä selviä ilman toisten tukea elämässä. Rohkeutta on hakea apua, eikä sinnitellä viimeiseen saakka hammasta purren yksin.

Tapahtumat ovat myös saaneet keskustelupalstat käymään kuumina. Hyvien etnisten suhteiden kehittäminen onkin yhä haastavampaa ja tarpeellisempaa, sillä niin paljon tämäkin on lisännyt epäluuloa, vihaa ja pelkoakin vierasmaalaisia kohtaan.




*

tiistaina, tammikuuta 05, 2010

Vuosi 2009

Viime vuosi jatkui siitä, mihin edellinen jäi eli talouden tummien pilvien ympäröimänä. Samaan aikaan uudet poliittiset päättäjät etsivät yhteisiä askeleita eteen päin. Vei oman aikansa ennen kuin yhteinen tahti ja tahto asioiden hoitamiseksi löytyi.

Tästä johtuen keväällä tehtiin äkkipikaisia säästöjä, joiden vaikutuksia ei ymmärretty. Me demarit emme tuossa operaatiossa olleet mukana. Taloudellisen tilanteen vakavuus selkiintyi vuoden kuluessa ja samalla myös yhteinen tahto ratkaisuihin. Näissä merkeissä tehtiin päätöksiä tuottavuusohjelmasta, vaikeista säästöpäätöksistä (esim. Espoo -lisän tiukentaminen) sekä alkavan vuoden talousarviosta. Joulukuussa valtuusto päätti tulevan palveluverkon suunnittelun periaatteista.
- Käyntännön vääntö kirjastoista, terveysasemista, päiväkodeista, kouluista, neuvoloista ja monesta muusta jäi tälle vuodelle. Siihen siis palataan aivan kohta.

Merkittävä päätös tehtiin päivähoidon (varhaiskasvatuksen) liittämisestä sivistystoimeen. En itse kannattanut siirtoa, mutta jäätyäni vähemmistöön yritin vaikuttaa vahvasti muutokseen. Esim. oman jaoston saaminen valmistelmaan ja seuraamaan päivähoitoasioita oli pitkälle minun sinnikkyyden tulosta ja olen iloinen, että sitä kaikissa eri vaiheessa enemmistö kannatti.

Asioistahan ei jaostossa tule olemaan pulaa, kuten lehdistä on voinut lukea: esim. avoimen toiminnan kehittäminen on nyt otettava tarkasteluun. Toiminnan muutosten pohjalle valmisteltavat kriteerit on saatava myös luottamushenkilöiden käsittelyyn. Jos avoimessa päiväkodissa seurataan esim. vain äitien määrää, jäävät lapset vaille huomiota - puhumattakaan isistä tai isovanhemmista tai muista, jotka siellä voivat lasten kanssa olla. Sillä mitä seurataan ja mitä tuloksia saadaan ei ole vähäinen merkitys.
- Toivon jaostolle menestystä työssään.

Joulukuussa siirsimme esiopetuksen varhaiskasvatuksen vastuulle, joten jotain myönteistäkin päivähoidon muutoksella oli. Paine tähän muutokseen virkamiesten näkökulmasta tuli nimenomaan siirron myötä. Itse näin muutoksen tarpeen palveluiden käyttäjän näkökulmasta, kuten niin monta kertaa viime vuonna kirjoitin,

Kulunut vuosi oli vilkas myös seudullisesti. Vuoden aikana otettiin kantaa useampaankin kertaan siihen, mitä seudulla on syytä selvittää, kuka selvittää ja liitytäänkö yhteen vai ei. Nyt saamme odottaa selvitysten satoa: Espoo käynnisti Hautamäen johdolla laajan (14 kuntaa) kilpailukykyselvityksen, Helsinki ja Vantaa selvittävät yhteistä tulevaisuuttaan ja Vantaan aloitteesta selvitetään seutuyhteistyötä. Näkökulma laajenee hiljalleen oikeaan suuntaan.

Samaan aikaan yhteistyö eteni konkreettisesti ja vuoden alussa aloittivat HSY (vesihuolto, jätehuolto ja seututieto) ja HSL (joukkoliikenne). Konsernijaostossa käsittelimme noiden toimijoiden asioita useampaan otteeseen vakavin mielin: ei tule helppoa olemaan, mutta silti ratkaisut olivat perusteltuja. On järkevää, että sekä joukkoliikenteen että vesihuollon reittejä suunnitellaan ja rakennetaan yhdessä.

Sinänsä joukkoliikenteen tilanne jäi huolestuttamaan. Kun sen asioita käsitellään kuntayhtymässä, saavat nämä asiat liian vähän huomioita (ellei oteta huomioon alituisia metroletkautuksia) talousarvion yhteydessä. Nyt onneksi valtuustoryhmien neuvotteluiden tuloksena vältyttiin pahimmalta alasajolta. Metron rakentaminen alkoi, mutta Helsingissä - meillä Espoossa sen sijaan siitä rakennetaan oikeuteen paperipinoja. Se on kallista hupia se. Toisinaan demokratia maksaa, mutta silti siitä ei voi tinkiä.

Vaalien isoin kysymys oli jätevedenpuhdistamo ja se asia saatiin lopulta ratkaistua. Puhdistamo kaavoitetaan ja rakennetaan Blominmäkeen, vaikkein siitä itse innoissani ollut. Kallis ratkaisu sekin, mutta niin enemmistö tahtoi ja pulinat pois.

Kaupunkisuunnittelun puolella Histan suunnittelu eteni, mutta samassa yhteydessä vaatimus raiteista Lohjan suuntaan voimistui. Ilmastonmuutos on yhä vahvemmin esillä päätöksenteossa ja sitä myöten halu edistää raideliikennettä. Kaupunkisuunnittelulautakunta päätti tehdä Espoolle oman raidevision, joka on tarkoitus yhdistää HLJ:n (Helsingin seudun joukkoliikennejärjestelmän) suunnitteluun. Kunpa valtio pitäisi omasta roolistaan kiinni ja edistäisi seudun raidehankkeita sovitun aikataulun mukaan. Jos valtio (so. Vanhasen hallitus) olisi näin tehnyt, olisi Espoon keskukseen jo rakenteilla kaupunkirata.

Vuoden lopulla kaupunkisuunnittelulautakuntaan tuli käsiteltäväksi Lommilan jättimäinen kauppakeskushanke. Kyse on Sellon kokoisesta (110 000 k-m2) keskuksesta kahden moottoritien risteyksessä, joka olisi höystetty kahdella hypermarketilla (Prisma ja Citymarket). Eikö kuulosta kovin tutulta, vaikka tätä kaupitellaankin meille uudenlaisena konseptina? Itse kannatan yhä Lommilan kehittämistä, mutta ilman hypermarketteja. Tilaa vaativan kaupan, erikoistavarakaupan ja työpaikkojen alueena se oikeasti täydentäisi Espoon keskuksen alueen palveluita.

Entressen liikekeskus aseman kupeessa on nyt ollut toiminnassa vuoden ja Espoontorin peruskojaus on juuri käynnistymässä. Jälkimmäisen laajentamisen mahdollistava asemakaava hyväksyttiin äsken. Valitettavasti näiden keskusten asema ei ole mitenkään vakiintunut, eikä niiden elinvoimaisuutta tulisi millään muotoa uhata rakentamalla lähelle (1,6 km) hypermarketteja. Lommilasta tehdyn kaupallisen selvityksen mukaanhan vähittäiskauppa (ml. hyperit) keräävät asiakkaansa kohtalaisen läheltä eli nimenomaan keskuksen alueelta mentäisiin ruokatarpeet ostamaan Lommilaan.

Kaupungintalosta ei saatu päätettyä mitään koko vuoden aikana, mutta sen kohtaloon käymme käsiksi heti vuoden alussa. Pahinta on, että viimeisimpien suunnitelmien mukaan talo vain purettaisiin, eikä uutta rakennettaisi lainkaan. Samaan aikaan kun palveluita pyritään yhdistämään, jotta tuottavuus paranisi, ajatellaan, että hallintoa (joka sekin on palvelua) voitaisiin hajauttaa ja ripotella sinne tänne. En ymmärrä logiikkaa, mutta aion tähänkin kysymykseen perehtyä tapani mukaan perusteellisesti.

***

Värikäs, tunteita herättävä ja työläskin politiikan vuosi on takana. Olen oikeastaan ylpeä siitä, että nämä asiat koskettavat ja ne ovat minulle oikeasti tärkeitä. Halu vaikuttaa ja muuttaa maailmaa on yhä vahva ja usko sen mahdollisuuteen elää, vaikka näitä politiikan vuosia on jo melkoisesti takana ja toisinaan on tullut turpiinkin. Aina siitä on noustu, eikä turhaan.

Näillä miettein tässä aloittelen alkavaa vuotta. Energistä ja hyvää uutta vuotta!



*