Viime päivien kattojen romahdukset ja romahdusuhkat ovat saaneet koko Suomen huolestumaan tilanteesta. Jossain lehtijutussa kerrottiin, että ilmiö on uusi, sillä romahduksia on ollut vasta 2000-luvulla.
Minua nämä tilanteet koskettavat joka kerta. Muistan aina sen lauantaiaamun kolme vuotta sitten, kun laitoimme TV:n päälle ja kuulimme, että Jyväskylän paviljongin katto oli romahtanut edellisenä yönä. Pete oli tullut edellisenä iltana kotiin Next Step -messuilta, jotka oli pidetty samaisessa rakennuksessa.
Onneksi messut oli ohi ennen romahdusta, sillä messujen aikana siellä oli tuhansia nuoria etsimässä mahdollisuuksia elämäänsä. Pete oli ollut messuilla töissä ja ensimmäistä kertaa yön yli poissa Väinön syntymän jälkeen.
"Mitä jos…" -ajatukset saavat silmäkulmat vieläkin kuumenemaan... Taivas olis voinut romahtaa silloin minun ja satojen ellei tuhansien muiden päälle.
Syitä onnettomuuksiin on varmasti monia: suunnittelu ontuu, rakennusurakoitten pilkkomisessa on kadonnut kokonaisvastuu ja huolto ei toimi. On unohtunut, että lumi pitäisi poistaa katoilta! Ja kun maalaisjärki ei toimi, pitää ohjeistusta tarkentaa. Sellainen tämä maailma on. Tylsä ja välinpitämätön, laskelmoiva.
Mielessäni on käynyt myös viime vuoden yksi puheenaihe Espoossa eli Ainedtinin kuuluisa sähly- ja jalkapallohalli, jolle rakennuslupien saaminen (tai myöntäminen!) oli vaikeaa. Oma linjani sen kanssa oli se, että Tapiolassa ja muuallakin Espoossa soisin rakennusten olevan kaupunkikuvallisesti edustavia, mutta aina siihen ei näemmä pystytä. Se ei kuitenkaan ole vaarallista.
Turvallisuudesta ei kuitenkaan ole mitään tinkimisen varaa. Muistan yleisönosastokirjoituksen, jossa kyseenalaistettiin sääntöjä, joiden mukaan toisesta kerroksesta pitää olla esteettömät poistumistiet myös vammaisille. On ihmisiä, joiden mielestä urheiluhalli oli niin tärkeä, että ohjeita olisi pitänyt katsoa sormien läpi.
Äitinä (se on muuttanut minua) en ikinä voisi suostua sellaiseen, sillä tuonkin hallin tarkoitus on tuottaa liikunnan iloja meidän lapsillemme, eikä olla heidän surmanloukkunsa. Ja liikunnan ilo kuuluu kaikille - myös niille, joilla on liikuntarajoitteita.
Näiden päivien jälkeen pitäisi olla meille kaikille itsestään selvää, että on periaatteita, joista ei voi tinkiä, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti