Aulis Pöyhönen kiinnitti aiheellisesti huomiota potilaan ja hänen läheisten asemaan Sunnuntaidebatin kirjoituksessaan (16.9.).
Lasten syntymän jälkeen olemme olleet tekemisissä selvästi enemmän terveydenhuollon palveluiden kanssa. Vaikka lapsemme ovat saaneet aina lopulta tarvitsemansa hoidon, korjattavaa on silti paljon. Miksi me suostumme siihen kaikkeen, mitä sairaanhoidossa meille tapahtuu? Miksi emme osaa vaatia oikeaa hoitoa ja miksi meitä ei kuunnella? Miksi minäkin epäilen ennemminkin omaa käsitystäni lasteni voinnista tai jopa syyllistän itseäni kuin epäilisin terveydenhuollon ammattilaisten ammattitaitoa?
En usko, että kokemukseni ovat ainutlaatuisia ja siksi käytän niitä esimerkkeinä.
Ihmettelen vieläkin, kuinka voi olla mahdollista, että neuvolan terveydenhoitaja kohauttaa olkapäitään, kun ihmettelen lapseni iho-ongelmia, joiden syyksi ensi silmäys yksityislääkärillä paljastaa allergian. Tai miksi suostun siihen, ettei neuvolääkäri kiinnitä lainkaan huomiota lapseni kakkavaivoihin, joiden vuoksi samalla viikolla saamme sitten yksityislääkäriltä lähetteen Lastenklinikalle. Tai miksi hyväksyn, että lääkäri tutkii lapseni korvat, kun menen vastaanotolle haisevan nenän vuoksi? Ja seuraavalla viikolla toinen lääkäri kaivaa nenästä nallesta irronnutta vanua.
Sairaalassa jouduimme ensiksi taistelemaan hoitoon pääsystä, koska meidät yritettiin käännyttää pois lääkärin lähetteestä huolimatta. Lääkärinkierroksilla asioista puhuttiin täysin perheen ohi. Myöhemmin sairaanhoitajat tulivat sitten kertomaan, mitä lääkärit tarkoittivat. Siihenkö sairaanhoitajia koulutetaan?
Mekin olemme saaneet kirjallisia sairaskertomuksia kotiin. Kirjaukset ovat pääasiassa latinaksi, joten ymmärtäminen on vaikeaa. Saman olemme kokeneet myös yksityisessä silmälääkärissä: hänen käsin kirjoittamastaan paperista ei saanut mitään selvää. Sairaalan kertomuksista olen ollut yhteydessä potilasasiamieheen (tosin tuloksetta), mutta kenelle annan palautetta yksityisen lääkärin palvelusta?
Terveys on meille kaikille äärimmäisen arvokas asia. Epävarmuus ja huoli tekee meistä heikkoja, jolloin lääkärin asiantuntijavalta ja -vastuu kasvavat. Pientenkin asioiden selittämiseen tarvittaisiin kykyä puhua tavallisella suomen kielellä ja kykyä selittää asiat niin, että asiakas ne ymmärtää.
Myös sairaanhoidossa me olemme asiakkaita, emme toimenpiteiden kohteita. Paranemisen kannalta kotihoidolla on keskeinen merkitys, siksi sairaanhoidossa pitäisikin puhua hoitokumppanuudesta samoin kuin päivähoidossa puhutaan kasvatuskumppanuudesta ja sovitaan yhteisistä pelisäännöistä.
Erilaisiin vaivoihin ei aina ole yhtä oikeaa ratkaisua ja siksi asiakkaille annetaan mahdollisuus valita erilaisten vaihtoehtojen väliltä. On äärimmäisen tärkeää, että näissä tilanteissa asiakkaalle annetaan riittävästi tietoa ja mietitään miten vaihtoehdoista kerrotaan. On kohtuutonta, että ollessani makuulla toimenpidepöydällä tiedustellaan haluanko, että minut nukutetaan vai suoritettaisiinko toimenpide sittenkin puudutuksessa.
Ovatko lääkärit tietoisia heihin kohdistuvasta kunnioituksesta ja siihen liittyvästä vastuusta? Tietävätkö he, kuinka usein tarvitaan joku kolmas kertomaan asiakkaalle, mitä lääkäri on tarkoittanut sanoessaan tai kirjoittaessaan? Me maksamme myös noiden selittäjien palkat tavalla tai toisella, kuten myös jokaisen turhan lääkärikäynnin.
Asiakkaan asemaa tulee parantaa terveydenhuollossa. Parhaillaan valmistellaankin kansanterveyslain ja erikoissairaanhoidon yhdistämistä, ja toisaalta Hussissa tehdään suurta organisaatiouudistusta.
Tuntuu siltä, että sairaanhoitajilla on lääkäreitä parempi kyky kohdata asiakkaat. Hyödynnetäänkö hoitajien osaamista nykyisin parhaalla mahdollisella tavalla? Onko lääkäreiden koulutuksessa riittävästi huomioitu heihin kohdistuvat usein liian suuretkin odotukset, joista ainakin oman kokemukseni mukaan on vaikea päästä eroon?
Jaana Leppäkorpi
Johtava sosiaalityöntekijä
Kaupunginvaltuutettu
Espoo
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Jälkipelit -palstalla hieman lyhennettynä 23.9.2007
8 kommenttia:
Olen saanut kirjoitukseeni päivän aikana palautetta sähköpostiini. Pyynnöstä pistän alla olevan Tampereen suunnalta tulleen viestin myös tänne. Kommentoin niitä sitten myöhemmin. JL
Hei!
Valmistumisvaiheessa olevana lääkärinä ihmettelen kovasti
kirjoitustasi tämänpäiväisen Hesarin Sunnuntailiitteessä.
Blogissasihan on suunnilleen sama kirjoitus, tosin blogissasi kerroit
myös lapsesi vatsavaivoista.
Eniten minua jäi ihmetyttämään tämä lause: "Tai miksi hyväksyn, että lääkäri tutkii lapseni korvat, kun menen vastaanotolle haisevan nenän vuoksi?"
Oletkohan tietoinen, että infektio on eräs merkittävimmistä
pahanhajuisen hengityksen aiheuttajista? Entä tiesitkö, että nielusta on korvatorven kautta yhteys välikorvaan? Olisi melkeinpä onnellinen sattuma, että lapsesi nenässä ollut vieras
materiaali löytyisi heti ensimmäisellä käyntikerralla.
Itse asiassa kirjoituksesi on hyvä esimerkki juuri niistä
kohtuuttomista odotuksista, joista itse kirjoituksessasi puhut.
Ymmärrätköhän mitä nyt ajan takaa? :) Voisitko laittaa tämän kommentin myös blogiisi?
Yst. terv.
Vesa Pukkila LK
vesa.pukkila@uta.fi
Pakko on kommentoida edellistä kommenttia. Itse ymmärsin Jaanan kirjoituksesta, että kyse on juuri siitä, ettei jokainen vanhempi todellakaan tiedä, "että nielusta on korvatorven kautta yhteys välikorvaan". Miksi ihmeessä lääkäri ei voisi sanoa sitä ääneen tehdessään tutkimusta? Ei minusta kovin kohtuuton odotus. Toki äiti/isä voisi myös kysyä miksi ja mitä tehdään. Valitettavan usein vastaus jää silti epäselväksi tai kokonaan saamatta.
Mutta on lääkäreitäkin moneen junaan, ei pidä syyllistää kaikkia. Moni spesialisti on kaivanut muoviset 'havainnollistamiselimet' selittäessään yksityiskohtaisesti mitä tuleman pitää ja sitten on niitä, jotka tekevät 30 min. ultraäänitutkimusta sanomatta sanaakaan, eikä itsekään silloin uskalla kysyä mitään, kun pelkää häiritsevänsä.
Vaikka latinankieliset epikriisit toisaalta raivostuttavatkin, niin pidän tärkeänä, että ne tulevat kotiin. Havainnot ja toimenpiteet on kirjattu kaunistelematta ja tarkasti ja toisaalta paperit ovat käyttökelpoisia/hyväksyttäviä muussa byrokratiaviidakossa.
Tästä aiheesta voisin avautua varmaan loputtomiin :)
Ensinnäkin on pakko kertoa aloittelevalle lääkärille, että pienillä lapsilla on taipumusta työntää kaikenlaisia pieniä tavaroita erilaisiin paikkoihin, myös nenään. Itse opin sen viimeistään typyn kohdalla, ja nyt vaatisin lääkäriä kurkkaamaan myös nenään, jos se haisisi uudelleen. Kannattaa pitää muuten mielessä, kun /jos terveyskeskukseen menet töihin.
Kun vanu lopulta löydettiin, löytyi nenästä myös pieniä kiviä. Se oli kai typyn yritys hakea apua, kun aiemmin sitä ei äiti, eikä lääkäri hänen vaivaansa antaneet.
Tietysti myös lapsen korvat on syytä tutkia tällaisessakin tapauksessa. Kyllä minä ymmärrän, että tulehdukset leviävät helposti.
No, oliko tämä se pointti, jota yritin sanoa kirjoituksessani? Ei tietenkään, vaan se, että asiakkaana minun on ollut vaikea tulla kuulluksi terveydenhuollon byrokraattisilla näyttämöillä ja sen vuoksi olemme joutuneet käymään useamman kerran hakemassa apua. Ja jokainen käynti maksaa yhteiskunnalle.
Tuo kakkavaiva on muuten erinomainen osoitus siitä: silloinkin lapsemme jopa kakkasi tarkastuksen aikana kuin näyttääkseen, mikä tilanne on, eikä lääkäri kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Ei mitään ja minä alistuin siihen. En osannut pyytää, enkä vaatia. Ihmettelin vasta kotona, enkä lääkärin kuullen.
Toisin sanoen kaipaan vuoropuhelua ja aitoa ymmärtämistä lääkärin ja asiakkaan välille. Odottaisin lääkäreiltä kykyä kuulla, keskustella ja selittää; varmistaa, että olemme todella ymmärtäneet mistä on kyse. Liian usein kysymykset tulevat vasta kotona.
Ja tämä koskee pieniäkin asioita. Esim. meillä ei perheessä ole kellään silmälaseja ja vasta ystävällinen optikko kertoi meille, miksi lapsemme sellaiset tarvitsee. Silmälääkärille olimme vain pelkkää rutiinia, jota ei ollut syytä sen enempää selitellä.
Juuri tästä syystä kirjallisilla kertomuksilla on tärkeä merkitys oman asian ja tilan ymmärtämisessä. On tietysti hienoa, että ne tulevat kotiin. Itse uskon kuitenkin, että ne voitaisiin kirjoittaa myös siten, että asiakas ne ymmärtää (so. suomeksi) ja että ne on lääketieteellisesti tarkkoja (so. latinan kieliset diagnoosit sulkuihin). Tässä suhteessa on kyse vain tahdosta kehittyä, ei muusta.
Meillä on ollut onnea, sillä olemme saaneet kaksi suht tervettä lasta. En edes osaa kuvitella, minkä kaiken läpi Hanna te olette menneet. Onneksi tosiaan lääkäreissäkin on eroja. Mekin olemme myös loistavan lääkärin asiakkaita. Kun aikoinaan pääsimme Lastenklinikan asiakkaaksi, olemme olleet siellä saamaamme hoitoon aikalailla tyytyväisiä, vaikka lääkärikierroksia olemmekin ihmetelleet ja isän huomioon ottamisessa olisi ollutkin parannettavaa.
Tuo viimeinen onkin muuten asia, josta aivan liian vähän puhutaan. Siitäkin voisi kertoa vaikka millä mitalla erilaisia esimerkkejä. Ja kun ajatellaan kotihoitoa ja sen merkitystä toipumisessa ja kuntoutumisessa, ei todellakaan isiä saisi vähätellä. Yhdessähän kotona lapsia hoidetaa.
Olen ollut useita kuukausia töissä terveyskeskuksessa lyhyen työurani aikana, katsonut satoihin lasten neniin ja kaivanut sieltä mitä mielikuvituksellisimpia asioita ja esineitä. Voin kertoa, että ihan
jokaiseen nenään ei kunnon näkyvyyttä saada, pienillä lapsilla kun on toisinaan hoitomyöntyvyydessä erinäisiä ongelmia (ja ei, tämä ei aina
ole lääkärin osaamattomuutta). Vierasesine voi myös olla niin syvällä ja niin pieni, ettei se kunnolla erotu.
Toisinaan lääkäri voi jopa _unohtaa_ katsoa nenään, sillä hänen on koetettava 15 minuutin vastaanottoajalla selvittää muutama muukin
mahdollinen ongelman syy, esimerkiksi mainitsemani infektio.
Ymmärtäisit tilannetta huomattavasti paremmin, jos olisit itse tehnyt terveyskeskuslääkärin työtä.
Lisääpä tämäkin vielä blogiisi :)
Yst terv
Vesa Pukkila
Jatketaan vielä nenästä... Jos lääkäri unohtaa vastaanotolla katsoa lapsen nenään, vaikka se lemuaa selvästi niin juuri silloinhan hänen mukanaan olevan aikuisen pitäisi asiasta muistuttaa, eikö? Kohteliaasti siis pyytää katsomaan josko siellä nenässä olisi jotain. Jos mitään ei näy niin sittenhän se on eri asia. Meidän typyn nenää lääkäri ei siis vilkaissutkaan.
Mutta saimme tuolloin antibiootit, vaikka korvissa -jotka siis tutkittiin - ei mitään ollutkaan eikä siis ollut varmuutta minkäänlaisesta tulehduksesta missään. Ohje oli tietysti se, että saisimme itse päättää aloitammeko kuurin vai emme.
Koska vaiva oli jatkunut pitkään ja uskoimme lääkärin ammattitaitoon, aloitimme kuurin. Uskoakseni se oli ihan hyvä ratkaisu, koska vanu oli ollut pitkään nenässä ja varmaankin siellä jonkinlainen tulehdus sen takia oli. Välttämätön se kuitenkaan ei ollut.
On tässä viime vuosina taidettu myös herätellä keskustelua siitä, kuinka meillä käytetään lääkkeitä liikaa. Tässä ehkä yksi esimerkki siitä: antibiootteja määrätään kovin herkästi. Tuntuu, että lääkärit ajattelevat asiakkaan tulevan tyytyväiseksi jos saavat lääkettä auttoi se sitten vaivaan tai ei.
Ja kyllä minä tästäkin asiasta olen kerran vastaanotolla saanut esitelmän lääkäriltä: lääkekuuri määrätään oireisiin liittyvään todennäköisimpään vaivaan. Jos se ei auta, tutkitaan lisää.
***
Meillä sosiaalialalla käydään vastaavaa keskustelua. Asiakkaan kohtaaminen, itsemääräämisoikeuden lisääminen, asiakkaan tahdon kunnioittaminen ja kuunteleminen sekä dokumentoinnin merkitys ovat jatkuvasti tapetilla. Ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Myös terveydenhuollon tulee kehittyä.
Vuorovaikutustilanteessa vastaanotolla on aina kaksi osapuolta, lääkäri ja potilas. Vuorovaikutusongelman syy ei aina ole lääkärissä, vaikka näin on populistisesti helppoa esittää.
Syyn ei kuitenkaan tarvitse olla myöskään potilaassa. Esim.
vatsakipuisen/kakkavaivaisen lapsen erikoissairaanhoitoon lähettämättä jättämistä voi olla hyvin vaikea aukottomasti ja tyhjentävästi yleiskielellä selittää henkilölle, jolla ei ole terveydenhuoltoon liittyvää koulutusta. Tämän ei tarvitse johtua lääkärin verbaalisesta
kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä. Potilastakaan tuskin
voidaan syyttää siitä, ettei hänellä ole lääkärin koulutusta.
Lähettämättä jättäminen perustuu lääkärin pitkän koulutuksen ja
kokemuksen avulla tekemään kliiniseen arvioon tilanteesta. Voi olla, että myöhemmin tauti paljastuukin luultua vakavammaksi, mikä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että lääkäri olisi ensimmäisellä vo-käynnillä tehnyt virheen.
Tämä noin yleisellä tasolla nuoren lääkärin näkökulmasta. On tietenkin harmillista, jos omat kokemuksesi lääkäreistä ovat voittopuolisesti kielteisiä.
Hyvää syksyn jatkoa sinulle ja blogin lukijoille! :)
Vesa Pukkila
Heh! Huomasin juuri, että noita sähköpostiin tulleita kommentteja voi laittaa tänne ilman, että se näyttää omalta kommentilta. Kivaa oppia aina jotain uutta!
On ihan hyvä lopetella tätä keskustelua, mutta sen verran totean vielä, että nimenomaan tuosta vuorovaikutuksesta olenkin halunnut puhua. Halusin tuoda esiin sen kyvyttömyyden, jota asiakkaana olen kokenut terveydenhuollossa. En osaa, enkä kykene tuomaan esiin asioita, jotta tulisin kuulluksi. Ja ovatko lääkäri tietoisia siitä, kuinka vaikeaa asiakkaan on kysyä uudelleen itselle vieraista asioista?
On hyvä, että myös lääkäreillä on vahva usko toistensa ammattitaitoon. Oma kokemukseni tuosta neuvolalääkäristä on kuitenkin se, että asian sivuuttaminen ei ole asian arviointia. Lapsemme tila ei samalla viikolla muuttunut myöskään pahemmaksi, vaan hän oli jo ollut pitkään sairaalahoidon tarpeessa. Sen vuoksi hän on myös jatkuvan lääkityksen tarpeessa yhä edelleen.
Ei meillä ole pelkästään huonoja kokemuksia lääkäreistä. Olemme juuri viime viikolla saaneet asiallista apua tytön vaivoihin, vaikka hän ehtikin kyllästyä noin 10 tuntia kestäneeseen tutkimuskierteeseen ennen kuin vaiva löytyi. Tälä kretaa vatsakivut paljastuivat keuhkokuumeeksi ja ymmärrän todella hyvin, miksi hänelle tehtiin samoja tutkimuksia useammassa eri paikassa (taas niiden korvien tutkiminen:)).
Aion tiettysti vielä kysyä ovatko Jorvissa nykyisin käytettävissä labratulokset, jotka on meidän omalla terveysasemalla otettu, kuten HusLabbiin siirryttäessä meille kerrottiin.
Olen käynyt tätä keskustelua nimenomaan asiakkaan ja päätöksentekijän näkökulmasta. Tämän päivän Hesarissa kerrotaankin HUS:n tulevasta suunnasta: siellä aiotaan siirtää hallinnossa olevia lääkäreitä hoitotyöhön ja kehittää ammattimaista johtamista. Minusta se linja on kannatettava. Odotan mielenkiinnolla sitä, että saamme konsernijaostoon HUS:n strategian käsiteltäväksi ja nenosen vieraaksemme.
Tällaisia ajatuksia tältä erää. Pitänee jatkaa aiheen käsittelyä myöhemmin.
Pirteää syksyä!
Ikävä törmätä lääketieteen kandidaatti Vesa Pukkilan arroganttiin asenteeseen ja jopa täysin epäasiallisiin kommentteihin täälläkin. Nuori kollega ei ole nyt selvästikään hahmottanut mm. kuinka potilas-lääkärisuhde toimii.
Meitä lääkäreitäkin (ja lääket.kandidaatteja) on todellakin monenlaisia, kuten Jaana Leppäkorpi aikaisemmassa vastineessaan toteaa.
Lähetä kommentti