maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Miksei uni jo tule?

On erikoista, että tämä syksy on ottanut koville. Viime kesä oli niin hieno ja lämmin, että kuvittelin sen voimalla jaksavan kevyesti ensi kevään valoon. Toisin kävi. Pimeys on iskenyt aika lujaa ja vienyt voimat.

Viime viikot olen vielä ollut puolikuntoinen. Tekisi oikeastaan mieli kysyä miksei flunssa jo tule, iske kunnolla ja mene sitten pois. Mutta ei, olen ollut selvästi työkuntoinen, mutta illat olen viihtynyt kuuman mehun äärellä peiton alla.

Tänäkin iltana väsytti aivan kamalasti ja kaivauduin ajoissa sänkyyn, mutta nytpä ei uni tullutkaan! Kamalaa. Mielessä pyörii sata asiaa, jotka pitäisi hoitaa ja kaikki työasioita. Lista asioista, joista pitäisi ottaa selvää on loputon.

Pyörimisen sijasta ajattelin viettää siksi hetken koneen ääressä, mutta onko minulla edes mitään sanottavaa tässä tilassa?

Muutaman kerran on tämän pyörimisen keskellä eilisessä Hesarissa ollut artikkeli äitijohtajuudesta. Siinä oli paljon asiaa ja toivon sen herättävän ajatuksia monissa naisissa. On hyvä, että Kirsi Pihan kaltaiset menestyneet naiset nousevat esiin ja kertovat olevansa feministejä. Sukupuolella on väliä työelämässä ja uralla etenemisessä. Olen itsekin tavannut opiskeluaikana naisia, jotka uskoivat meidän ikäluokan päässeen eroon syrjinnästä ja saavuttaneen täydellisen tasa-arvon. On myös ollut ilo huomata heidänkin heräämisensä todellisuuteen.

Äitijohtaja on hyvä termi. Liian yksioikoisesti meillä ajatellaan, että äitiys ja aika lasten kanssa kotona vie taitoja ja tietoja, joita työelämässä tarvitaan. Ja samaan aikaan meillä puhutaan sosiaalisen pääoman arvostuksen kasvusta! Sen aika on ehkä vasta tulossa.

Piha kuvaa mielestäni varsin osuvasti elämäämme eräänlaisen syyllistämisen kehällä. Lehtijutun mukaan me kaikki pelkäämme syyllistämistä. "Työssäkäyvät äidit pelkäävät leimaamista huonoiksi äideiksi. Kotiäidit pelkäävät, että heitä halveksitaan uran puutteesta. Lapsettomat naiset pelkäävät, että heidät leimataan kylmiksi uraohjuksiksi. Miehet pelkäävät, että heitä syytetään naisten alistamisesta."

Syyllistäminen ja suvaitsemattomuus kulkevat tavallaan tässä käsikädessä. Koko tämän lyhyen äitiyden ajan olen ihmetellyt, miksi meidän on niin vaikea antaa tilaa muiden tehdä omia ratkaisujaan. Miksi on niin vaikea hyväksyä, etteivät kaikki halua elää samalla tavoin ja tehdä samanlaisia ratkaisuja kuin minä itse? Eihän kukaan koskaan elä toisen kanssa samanlaista elämää niin miksi sitten vanhemmuuden malli pitäisi olla kaikilla sama?

Oma kysymyksensä on sitten se, mitä yhteiskunnan on syytä ja varaa tukea taloudellisesti tai muilla keinoin. Valinnan vapautta on mahdollista ja hyvä tukea tiettyyn rajaan saakka, mutta yksilöillä ja perheillä on myös velvollisuus huolehtia omasta elatuksestaan. Erilaiset isävapaat ovat taas perusteltuja siitä syystä, että lämmin suhde molempiin vanhempiin antaa lapselle ja perhelle tasapainoisemmat eväät tulevaisuuteen. Ja tämä koskee tietysti myös naisparien molempia osapuolia samalla tavoin.

Tässä pikkulapsivaiheeseen keskittyvässä keskustelussa unohdetaan usein täysin se, että lapsi tarvitsee vanhempiaan vähintään parikymmentä vuotta, eikä vain muutamana ensimmäisenä vuotena. Siksi yhteiskuntaa ja työelämää pitäisi pysyvästi muuttaa sellaiseksi, että ihmisillä - niin naisilla kuin miehillä - olisi tilaa olla vanhempia, kokonaisia ihmisiä. Ihmisen hyvinvointi ja tasapainoisuus eivät voi olla työnantajalle tai yhteiskunnalle muuta kuin eduksi.

Tarvitsemme siis nousevien äitijohtajien rinnalle isäjohtajia, eikö?

3 kommenttia:

Kuntsi kirjoitti...

Olen pohtinut samaa syyllistämis-tematiikkaa usein - itse asiassa aina kun silmiini osuu joku vauvalehden yleisönosastopalsta, jossa aina ojennetaan ystävällisesti.

Epäilen, että lasten ollessa pieniä epävarmuus "oikeista" valinnoista on niin suuri, että toisaalta kaivataan yhtä mallia ja toisaalta tuomitaan eri tavalla toimivat, koska se on ainoa keino oikeuttaa omat valinnat. Tämä siis usein alitajuista. Suurimmat intohimothan nousevat imettämisestä, syömisestä ylipäätänsä ja päivähoitoon viemisestä, siis asioista, jotka vaikuttavat lapseen paljon, mutta kukaan ei osaa sanoa miten. Jokainen kun on yksilö.

Terve maalaisjärki katoaa ja syyllistäminen alkaa. Ensimmäiset vuodet ovat niin arvokkaita, ettei uskalleta luottaa omiin tai toisten valintoihin. Harvemmin kuulee kovaa kritiikkiä isompien lasten vanhemmilta, päivittelyä toki silloin tällöin, muttei enää niin tiukkaa tekstiä.

En tiedä olenko lähelläkään totuutta, jatkan aiheen pyörittelyä.

Johanna Karimäki kirjoitti...

Äitijohtajuus on hyvä ajatus lanseerattavaksi. Jokainen tekee toki omat valintansa, mutta äitiys ja isyys eivät saisi estää urakehitystä. Itse uskon, että äitiys tuo lisää organisointikykyä ja jonkinlaista pehmeyttä sekä lisää ymmärrystä maailman menosta.

Toivottavasti väsymyksesi jo hellittää :)

Jaana Leppäkorpi kirjoitti...

Hanna on varmasti oikeassa siinä, että sio osa syyllistämisestä johtuu epävarmuudesta. Toinen puoli siinä on se, että epävarmuus voi johtaa sellaisiin ratkaisuihin, jotka eivät lopulta ole itselle hyviä. Ollaan kotona, vaikka haluttaisiin töihin tai mennään pakosta töihin, vaikka sydän itkee.

Ehkä useimmin kuitenkin ollaan kotona, kun se kuuluu siihen kuvaan hyvästä äidistä, joka on opittu ja johon toisinaan myös ympäristö painostaa.

Kun sitten itse on uhrautunut, on vaikeampi hyväksyä, että toiset tekevät toisin ja voivat ehkä voida vielä hyvin. Kehtaavatkin!

Toisaalta tämä sama näkyy myös muissa valinnoissa. Kuulin juuri epävarmasta pienen vauvan äidistä, jolle punttisalilla oli tultu ihmettelemään, miten tämä voi olla salilla, kun on lapsi ja missä se vauva oikein on. Paheksuntansa osoittanut nainen oli itse ollut ensimmäisen vuoden koko ajan oman lapsensa kanssa.

Tällainen keskustelu luo myyttiä itsensä uhraavasta äidistä ja sivuuttaa isät. Minä taas haluan kannustaa riittävän hyvään vanhemmuuteen ja vahvistaa isien asemaa perheessä.

Pihan äitijohtaja ei tee kaikkea itse. Hän käy töissä ja hoitaa lapset, mutta koti voi olla vähän niin ja näin. Valmisruokia ja pakasteitakin voi käyttää, koska pitää keskittyä olennaiseen. Ja sitähän työssä käyvä äiti osaa!

Viime yö tuli jo nukuttua :) On raskasta, kun pitää hoitaa nykyiset tehtävät, opetella uutta, yrittää rekrytoida taas uutta työntekijää ja perehdyttää paria jo tullutta.