Oskuun voi aina luottaa. Kun hän kirjoittaa kirjan suurista ikäluokista, syntyy kiivas keskustelu. Osku on aina osannut haastaa, väittää ja oikoa mutkia suoriksi. Hyvä ja aiheellinen keskustelun avaus, vaikka itse olenkin vuosien varrella maltillistunut. Ikä, perhe ja elämä ovat tehneet tehtävänsä.
Myönnän kuitenkin, että Osku kirjoittaa yhdestä lempiaiheestani. Olen moneen kertaan puhunut ja kiihtynyt, kun olen miettinyt suurten ikäluokkien asemaa tässä yhteiskunnassa. Iteäni on rieponut se, kuinka kyvyttömiä moni heistä (siis niistä jotka ovat julkisuuteen päässet mielipiteitään esittämään) on ollut näkemään maailman muutoksen.
En kiistä etteikö suurten ikäluokkien elämä olisi ollut monessa suhteessa vaikeampaa kuin nyt. (Suksilla ei mennä kouluun ym.) Hyvinvointi on kiistatta lisääntynyt, mutta ei vaikeudet maailmasta ole poistuneet - ne ovat muuttuneet!
Vanha työkaverini Eva Donner arvostelee Oskun kirjaa hyvin tämän päivän Demarissa. Hän on lukenut kirjan ennen kuin kommentoi - toisin kuin minä. Minä olen tänään innostunut miettimään tätä Evan ja Hesarin pääkirjoittajan kirjoituksista.
Eva myöntää ja näkee sen, että väestön vanhenemiseen liittyvä ikäluokkien pienentyminen johtuu juuri siitä, että aikanaan nämä suuret ikäluokat synnyttivät kaikkien aikojen pienimmät ikäluokkat. Nyt kun sen vuoksi syntyvyys on pieni, on alettu ihmettelemään, miten Suomeen saataisiin lisää väkeä. Se juna siis meni jo aikaa sitten! Ei pienet ikäluokat saa enää suuria aikaiseksi.
Toisin kuin Eva monet muut suurten ikäluokkien edustajat eivät näe tätä suhdetta. He vain syyttävät nuorempia ikäluokkia itsekkyydestä, omaan napaan tuijottamisesta. Siinä mielessä Oskun kirja on aivan oikea vastaisku heille, vaikka syyttelemällä ei synny hyviä ratkaisuja eikä solidaarisuutta sukupolvien välille. Jotta se solidaariisuus olisi aitoa, pitää voida keskustella vaikeista asioista ja oppia näkemään paremmin eri sukupolvien tilannetta.
Asuntovelkaisena ja pitkään pätkätöitä tehneenä jaan myös nuorempien ikäluokkien epävarmuuden tulevaisuudesta. Ja helposti näen silmissäni vanhempia ja "viisaita", jotka muistelevat itsekin aikanaan maksaneensa asuntovelkojaan ja aikaa, kun opintorahaa ei edes ollut, oli vain opintovelka. Miksi nämä ihmiset aina unohtavat inflaation, joka ne velat söi? Meidän on maksettavat jokainen sentti korkoineen takaisin. Onneksi sentään korkotaso on alhainen ja velka-ajat pitkiä.
Suurten ikäluokkien vanhemmat rakensivat tätä maata ja tekivät kaikkensa, jotta heidän lapsillaan olisi ollut mahdollisuuksia menestyä. Voi olla, etteivät suuret ikäluokat olleet siitä työstä kyllin kiitollisia. Toisaalta ei ole tavatonta, että moni nyt 60-vuotta täyttänyt, huolehtii edelleen vanhemmistaan tai on huolehtinut ja ollut vapaalla työstä huolehtiakseen heidän viimeisistä päivistään (naiset, naiset!). Henkilökohtaiset ratkaisut näyttävät toiselta kuin faktaluvut yleisellä tasolla.
Tässäkin yhteydessä tekee enemminkin mieli herkistellä kuin uhkua aina vaan vihaa, sillä minusta tuntuu, että sekä suurilta ikäluokilta että heidän lapsiltaan eniten puuttui kuitenkin rakkautta. Poissaolevien isien lapsia. Eri aikoina on eri asiat vieneet vanhempien voimat, ajan ja tunteet.
Ilman rakkautta on vaikea ymmärtää ja olla empaattinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti