Vietin perheeni kanssa kultuurilauantaita. Kävin ensiksi katsomassa Unga teaternissa näytelmän Aladdin ja ihmeellinen lamppu. Näytelmä oli loistava ja hyväntuulinen. Se vei mukanaan sekä lapset että aikuiset. Pidin myös näytelmän tehosteista, jotka loivat oivasti jännittävää tunnelmaa. Näytelmän jälkeen elimme tunteikkaita hetkiä Espoon Bluesin kotiottelussa kauden komeettaa Lukkoa vastaan. Toisen erän aikana näin, kuinka mikä vain olisi vielä mahdollista ja kolmannen erän jälkeen ei ollut jäljellä toivon hiventäkään.
- Tämä kausi on menetetty. Ja matsin jälkeen kaipasin sitä kevyttä ja iloista mieltä, joka teatterissa oli syntynyt.
Erilaisten kulttuurielämysten nostamat tunteet ja ajatukset ovat elämän suola, siksi minulle on tärkeää käydä katsomassa teatteria, elokuvia ja näyttelyitäkin toisinaan, lukea kirjoja ja käydä katsomassa urheilua, joka sekin on usein upeaa draamaa. Itse asiassa viime syksynä harrastin kulttuuria enemmän kuin aikoihin ja koin monta miellyttävää hetkeä ja jotta en niitä unohtaisi ihan heti, päätin koota noita nuo kokemukset tähän yhteen:
Lastenkulttuurista tullut tärkeä osa elämäämme. Monesti lapsille suunnatuilla esityksillä on aikuisillekin annettavaa ja toisaalta on mielenkiintoista huomata, kuinka erilailla aikuisena asioihin suhtautuu. Olenko liian vakava? Tällaisia ajatuksia minussa herätti viime syksynä Hevosenkengän näytelmä Lohikäärme ja 7 prinsessaa. Kun itse ihmettelin prinsessojen taustalla olevaa naiskäsitystä, tyttäremme kehui lohikäärmettä.
Perheemme suosikki viime syksyltä oli kuitenkin elokuva Up - kohti korkeuksia. Se osoitti, kuinka vaikeitakin asioita voi käsitellä lapsillekin suunnatuissa teoksissa. Sellaistahan elämä on. Viiru ja Pesonen muisti pätkii taas oli herttainen elokuva, jossa oli hauskoja sattumuksia.
Tuomarilassa vietetään syksyisin elokuvaviikkoa ja tänä vuonna teemana oli naisohjaajat. Kävin katsomassa Rastimon Suolaista ja makeaa, jonka olen aikaisemmin katsonut kotisohvalta. Huomasin jälleen kerran, kuinka paljon vahvemmin elokuva vie mukanaan, kun sen katsoo valkokankaalta. Samoihin aikoihin Tuomarilassa esitettiin elokuva Arvostetulla alueella, jonka herättelemiä ajatuksia kirjoittelin jo syksyllä tänne blogiini.
Espoon teatteri teki minuun jälleen kerran vaikutuksen, kun kävin katsomassa Dostojevskin Idiootin. Venäläisissä klassikoissa kerta kaikkiaan on sitä jotakin, joka vie mukanaan! Olisipa aikaa niin, että voisi uppoutua niiden pariin, mutta kun ei ole niin on tärkeää nähdä niiden pohjalta tehtyjä teoksia. Teatteria ei ole ilman seiniä ja siksi teatteritaloasia on vain saatava ratkaistua järkevällä tavalla, kun sen aika on.
Sen sijaan Wirkkalan näyttelyn avajaiset WeeGeessä eivät saaneet minua vakuuttumaan, että tätä Suomen (vai Pohjoismaiden?) suurinta museota oikeasti pitäisi laajentaa entisestään. Lehdistähän olemme voineet lukea tulevaan design-juhlavuoteen liittyen suunnitelmista perustaa Wirkkala-akatemia, jota kai viimein alkuvuodesta punnitaan myös kaupunginhallituksessa. Olen ajatellut sitä ennen käydä Design-museossa ymmärtääkseni asiaa paremmin.
Ostin viime syksynä myös levyjä enemmän kuin moneen vuoteen yhteensä. Lauri Tähkä on saanut minut taas levykauppaan ja ostin heidän uusimman. Pate Mustajärven soololevyn julkaisupäivää oikein odotin. Ja ostinpa myös vuoden myydyimmän levyn eli Anna Puun esikoisen, jonka Melankolian riemuihin hullaannuin.
Poikkeuksellista kyllä ylitin useamman kerran myös kuntarajan ja kävin Helsingin iloissa. Hämmästytin itsenikin, kun kävin Tavastialla Kolmannen naisen keikalla. Ilta oli hyvä: sopiva sekoitus uutta (ostin ennen keikkaa tuonkin levyn) ja vanhaa tuttua. Stand up-komiikkaa kävimme katsomassa Studio Pasilassa ja ilta oli juuri niin hauska kuin olimme odottaneetkin.
Syksyn elämyksistä viimeisin, ei ollut lainkaan vähäisin, sillä kävin katsomassa Ateneumissa Picasson näyttelyn. Se vakuutti minut hänen neroudestaan: äärettömän taitava maalari, vuosikymmenten ajan suunnannäyttäjä ja kuinka laaja-alainen taiteilija, vaikkei kaikki työt yksinään vaikutusta tehneetkään.
Ja mitä tästä uupuu? Esityslistat ja selvitykset veivät voiton kirjoista. Onneksi nyt joulun jälkeen olen taas saanut lukuinnostuksen ylle: Lipposen muistelmat innostivat lukemaan demareiden eduskuntaryhmän historiaa Ulpu Iivarin tulkitsemana. Tervon Koljatin jälkeen ihmettelin, miksi koko kirja oli kirjoitettu. Jopa Reijo Mäen dekkarin Lännen mies merkitys kiinnostavine Turkukuvauksineen nousi mielessäni sen jälkeen. Tervolla ei ollut mitään annettavaa minulle. Valitettavasti.
Ihmeellisiä asioita. Näin pitää jatkaa. Ja näin aion jatkaa.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti