Viime marras- ja joulukuun sateiset päivät kypsyttivät minut tekemään tälle vuodelle lupauksen, mistä ei voi olla ylpeä. Useamman sykkän iltapäivän jälkeen, kun lähdin pyörällä sateessa polkemaan päiväkotiin lapsia hakemaan, päädyin ajatukseen, että ehkä sittenkin perheellisellä ihmisellä on hyvä olla auto.Noina iltoina lapset olivat niin väsyneitä, että pojankin oli raskasta pyöräillä kotiin. Itku oli herkässä. Päiväkodilla huomasin, että osa vanhemmista ei saattanut kävellä sateessa edes parkkipaikalta sisälle, vaan jättivät auton aivan portin eteen tukkien kävelijöiden ja pyöräilijöiden reitin. Auton hankintaa suunnitellessa lupasin lapsille, etten itse sentään tee niin. Edelleenkään sade ei sulata meitä, mutta ehkä jatkossa sateisimpina päivinä pyrin viemään ja hakemaan muksut autolla.
Onhan se aikamoinen paradoksi, että kun todennäköisesti ilmaston lämpenemisen vuoksi talvet täällä ovat yhä kehnompia niin se saa meidät hankkimaan auton. Omien johtopäätösten pitäisi olla juuri nyt päin vastaisia, mutta myönnän jokapäiväisen arjen sujuvuuden menevän tässä elämän tilanteessa edelle. Kuvittelen, että jatkossa voisimme useammin käydä myös kyläilemässä tuttavien luona.
Haaveilen myös kauppareissuista, joilla pystyy ostamaan kerralla monen päivän ruuat. Lasten kasvamisen myötä maitoakin pitäisi voida ostaa useampi tölkki ja paljon muuta lisäksi. Niitä ei pyörällä saa kulkemaan.
Annoimme siis periksi. Joku ennusti, että ensiksi pari viikkoa ihmettelemme auton ihanuutta ja sen jälkeen sitä, kuinka olemme voineet olla kaikki nämä vuodet ilman sitä. Saa nähdä. Bussilipussani on kuitenkin edelleen kautta ja polkupyöräkin huollettu, jotta silläkin voin kulkea.
Kun päätös lopulta oli tehty, ryhdyimme toimiin ja tänään toin tuon auton kotiin. Monta kummallista asiaa on vielä edessä ja paljon rahan menoa tiedossa. Mutta kyllä se sentään on hieno - niin kauniin punainen!
Onhan se aikamoinen paradoksi, että kun todennäköisesti ilmaston lämpenemisen vuoksi talvet täällä ovat yhä kehnompia niin se saa meidät hankkimaan auton. Omien johtopäätösten pitäisi olla juuri nyt päin vastaisia, mutta myönnän jokapäiväisen arjen sujuvuuden menevän tässä elämän tilanteessa edelle. Kuvittelen, että jatkossa voisimme useammin käydä myös kyläilemässä tuttavien luona.
Haaveilen myös kauppareissuista, joilla pystyy ostamaan kerralla monen päivän ruuat. Lasten kasvamisen myötä maitoakin pitäisi voida ostaa useampi tölkki ja paljon muuta lisäksi. Niitä ei pyörällä saa kulkemaan.
Annoimme siis periksi. Joku ennusti, että ensiksi pari viikkoa ihmettelemme auton ihanuutta ja sen jälkeen sitä, kuinka olemme voineet olla kaikki nämä vuodet ilman sitä. Saa nähdä. Bussilipussani on kuitenkin edelleen kautta ja polkupyöräkin huollettu, jotta silläkin voin kulkea.
Kun päätös lopulta oli tehty, ryhdyimme toimiin ja tänään toin tuon auton kotiin. Monta kummallista asiaa on vielä edessä ja paljon rahan menoa tiedossa. Mutta kyllä se sentään on hieno - niin kauniin punainen!
*
2 kommenttia:
On hieno. Tosin kuva on otettu sellaisesta kulmasta, että se kävisi tekniikan maailman "mikä merkki ja vuosimalli?" - kilpailuun.
Auto on hieno keksintö eikä sen käyttämisestä kannata huonoa omatuntoa kokea kunhan kohtuus säilyy ajelemisessakin.
Tarkoituksellahan tuo kuva on tuollainen, mutta se on Mitsubishi Lancer. Tässähän ei ollut siitä kyse, vaan radikaalista elämäntavan muutoksesta. Minulle se on kyllä hyvin vakava paikka, sillä olen aina ajatellut politiikan olevan tekoja, eikä vain puhetta. Ilmastonmuutoksen hillinnässä tarvitaan myös toimintaa - jokaisen meidän tekoja.
Joukkoliikennettäkin on ollut helppo puolustaa, kun sitä oikeasti on käyttänyt päivittäin.
Toisaalta autoton elämä on ollut myös taloudellista elämää. Autoilu maksaa ja sen pitääkin maksaa. Tässä tilanteessa olemme päätyneet siihen, että nyt olemme valmiita maksamaan arjen sujuvuudesta ja helpottumisesta.
Pyrimme kuitenkin tuohon kohtuulliseen autoiluun ja siksi tulinkin tänään pyörällä töihin ja haen sillä lapset. Ainakin aamulla sää näytti ihan sopivalta pyöräilyyn.
Lähetä kommentti