Olen tänään noin kahdesta alkaen etsinyt kännykkääni. Olen etsinyt sitä töistä työpöydältä, työhuoneestani ja muidenkin työhuoneista. Joskus kännykkä on vahingossa vain lähtenyt jonkun matkaan, kun hän on käynyt huoneessani. Tänään mikään ei ole ollut niin yksinkertaista, eikä kännykkää ole löytynyt.
Illalla ajattelin, että mitäs tuosta kai sitä nyt muutaman päivän pärjää ilman kännykkää ja kai se jostain joskus löytyy. Sitten aloin miettiä, kuinka paljon kännykän varassa viestittely on. Ja entä jos joku on soitellut sillä kaikkialle? Päätin lopulta hakea lasten kanssa töistä työkännykän. Pitäähän sitä jollain tavoin olla kiinni ympäröivässä maailmassa! Pitää voida soittaa ja viestitellä Peten kanssa.
Yritin myös soittaa Soneralle. Ensimmäisellä kerralla arvioitu jonotusaika oli yli 30 minuuttia. Onko se palvelua? No, myöhemmin illalla pääsin nopeammin läpi ja sain hankittua soitoneston, mutta edelleen minulle voi soittaa ja jättää viestin vastaajaan. Osaan myös kuunnella sen toisella puhelimella. Vielä eilen en edes tiennyt, että se on mahdollista!
Tietysti olen miettinyt missä puhelin on ja mitä on tapahtunut. Otinko aamulla sen laukustani työpöydälle, kuten joka ikinen työaamu teen? Uskon niin, mutta en ole varma. Minusta tuntuu, että olen jopa vilkaissut sitä tänään nähdäkseni onko joku yrittänyt tavoittaa, mutta en ole varma, sillä niinkin teen joka päivä. Uskomatonta, kuinka vähän sitä todella oikeasti muistaa äskettäin tekemiään asioita. Mitä tänään tapahtui, entä eilen tai sitä edellisenä päivänä? Milloin mikin keskustelu käytiin? Joko kerroin sen ja sen asian? Mielenkiintoista, eikö?
Mieleen tuli myös ajat, jolloin ei kännykkää ollut. Muistin, kuinka yritin pyristellä sitä vastaan. Silloin minulla oli kuitenkin lankapuhelin. Kuulin myös naapurilta, että ovat perheen eskarilaiselle hankkineet kännykän, jonka käyttöä hän saa kotona opetella. Ekaluokkalaisena sitä on jo osattava käyttää, kun perheessä ei lankapuhelinta ole. Ja niinhän se on! Jollain tavoin pienen koululaisen on tavoitettava vanhempansa, jos jotain sattuu tai muuten on syytä puhua. Ja me kun olemme kauhistelleet sitä, kuinka pienillä lapsilla on jo kännykät. Enää en niin tee.
Aion odottaa muutaman päivän josko kännykkä jostain ilmestyisi. Sen ajan henkisenä tukenani on tuo työkännykkä, jolla voin kuunnella vastaajani. Aikamoisen riippuvaiseksi sitä on näistä uusista asioista tullut. Miltäköhän tuntuisi jos nyt vielä laajakaista ja sähköpostiyhteydet katoaisivat? Ja mitäköhän siitä oppisin, kun tämäkin kokemus on jo kaikenlaista uutta tuonut tullessaan?
Lopuksi havahduin siihen, että tänäänhän on itse asiassa kännykät olleet perheemme päivän teema. Perjantaisin päiväkodissa on lapsilla lelupäivä ja molemmat halusivat juuri tänään viedä sinne omat puhelimet (kuvassa). Elsa oli kuulemma päivällä tanssinut puhelintanssia ja ilahduttanut erityisesti päiväkodin aikuisia. Aikamoista iloa ja harmia on nuo kapistukset siis tänään tuoneet.
Illalla ajattelin, että mitäs tuosta kai sitä nyt muutaman päivän pärjää ilman kännykkää ja kai se jostain joskus löytyy. Sitten aloin miettiä, kuinka paljon kännykän varassa viestittely on. Ja entä jos joku on soitellut sillä kaikkialle? Päätin lopulta hakea lasten kanssa töistä työkännykän. Pitäähän sitä jollain tavoin olla kiinni ympäröivässä maailmassa! Pitää voida soittaa ja viestitellä Peten kanssa.
Yritin myös soittaa Soneralle. Ensimmäisellä kerralla arvioitu jonotusaika oli yli 30 minuuttia. Onko se palvelua? No, myöhemmin illalla pääsin nopeammin läpi ja sain hankittua soitoneston, mutta edelleen minulle voi soittaa ja jättää viestin vastaajaan. Osaan myös kuunnella sen toisella puhelimella. Vielä eilen en edes tiennyt, että se on mahdollista!
Tietysti olen miettinyt missä puhelin on ja mitä on tapahtunut. Otinko aamulla sen laukustani työpöydälle, kuten joka ikinen työaamu teen? Uskon niin, mutta en ole varma. Minusta tuntuu, että olen jopa vilkaissut sitä tänään nähdäkseni onko joku yrittänyt tavoittaa, mutta en ole varma, sillä niinkin teen joka päivä. Uskomatonta, kuinka vähän sitä todella oikeasti muistaa äskettäin tekemiään asioita. Mitä tänään tapahtui, entä eilen tai sitä edellisenä päivänä? Milloin mikin keskustelu käytiin? Joko kerroin sen ja sen asian? Mielenkiintoista, eikö?
Mieleen tuli myös ajat, jolloin ei kännykkää ollut. Muistin, kuinka yritin pyristellä sitä vastaan. Silloin minulla oli kuitenkin lankapuhelin. Kuulin myös naapurilta, että ovat perheen eskarilaiselle hankkineet kännykän, jonka käyttöä hän saa kotona opetella. Ekaluokkalaisena sitä on jo osattava käyttää, kun perheessä ei lankapuhelinta ole. Ja niinhän se on! Jollain tavoin pienen koululaisen on tavoitettava vanhempansa, jos jotain sattuu tai muuten on syytä puhua. Ja me kun olemme kauhistelleet sitä, kuinka pienillä lapsilla on jo kännykät. Enää en niin tee.
Aion odottaa muutaman päivän josko kännykkä jostain ilmestyisi. Sen ajan henkisenä tukenani on tuo työkännykkä, jolla voin kuunnella vastaajani. Aikamoisen riippuvaiseksi sitä on näistä uusista asioista tullut. Miltäköhän tuntuisi jos nyt vielä laajakaista ja sähköpostiyhteydet katoaisivat? Ja mitäköhän siitä oppisin, kun tämäkin kokemus on jo kaikenlaista uutta tuonut tullessaan?
Lopuksi havahduin siihen, että tänäänhän on itse asiassa kännykät olleet perheemme päivän teema. Perjantaisin päiväkodissa on lapsilla lelupäivä ja molemmat halusivat juuri tänään viedä sinne omat puhelimet (kuvassa). Elsa oli kuulemma päivällä tanssinut puhelintanssia ja ilahduttanut erityisesti päiväkodin aikuisia. Aikamoista iloa ja harmia on nuo kapistukset siis tänään tuoneet.
2 kommenttia:
Moi, joko tämä jännitysnäytelmä päättyy? Löytyikö känny? Kerrokerro!
Eipä löytynyt vaan piti ostaa uusi, joka toimii edelleen samalla vanhalla numerolla. Nyt on siis enää numerot hukassa. Eipä ole niitä tullut enää vuosiin laitettua mihinkään ylös, kun nehän löytyvät niin näpärästi kännykästä..
Lähetä kommentti