Jauhoisia ajatuksia kaikkein tärkeimmästä

Tänään illalla kello 23.28 tulee kaksi vuotta siitä, kun tyttäremme syntyi. Elämä muuttui silloin enemmän kuin osasin ajatellakaan. Poikamme Väinö oli tuolloin vuoden ja melkein viisi kuukautta vanha. Yhden lapsen kanssa olimme pärjänneet niin hyvin, että luulimme elämää lasten kanssa helpoksi.

Myöhemmin selvisi, että kaksi pientä lasta ei tarkoita kaksi kertaa enemmän erilaisia asioita, vaan meillä on yhteen lapseen verrattuna ollut moninkertainen määrä meteliä, vaatteita, sotkua ja unettomia öitä.

Uskomattoman hienoa taas on ollut huomata, kuinka erilaisia lapsia olemme saaneet. Poika on aamu-uninen ja muutoinkin hidas syttymään, kun taas tyttö on heti tikkana valmiina, kun vain ehdottaa jotain. Kun itse olen enemmän Väinön kaltainen olen huomannut, ettei aamulla kannata ääneen pohtia pitäisikö mennä keittiöön laittamaan aamiaista, sillä sen jälkeen tyttö on jo siellä odottamassa ennen kuin huomaankaan.

Elsa syntyi tismalleen laskettuna päivänä ja sama tarkkuus näkyy tytössä edelleen. Kaksivuotiaana hän huolehtii jo meistä muista, komentaa tomerana laittamaan pipon päähän tai yrittää estellä vanhempiaan syömästä hänen mielestä pahaa ruokaa. Useaan otteeseen hän on yrittänyt suojella meitä esim. sinapilta sen jälkeen, kun totesi sen olevan pahaa.

Elsan lempiharrastus on valokuvien katselu. Tyttö liikuttuu nähdessään omia kuviaan, eikä väsy koskaan niiden ihailuun.

Väinö taas on hyväntuulinen höpöttäjä, joka herkästi nauraa räkättää ja toisaalta on hyvin herkkä poika. Hänen lempiasioitaan ovat Muumit, junarata ja autot. Usein on tullut mietittyä, kuinka voisi positiivisella tavalla tukea lasten persoonallisia ominaisuuksia tässä maailmassa. Ja onko tässä maailmassa tilaa vielä muille kuin ripeille ihmisille?

Blogin perustaminen on ollut mielessäni jo kauan. Ajattelin, että tämä päivä olisi juuri sellainen merkittävä päivä, jolloin haluaisin tehdä sen samalla kun olen koko päivän leiponut Elsan synttäreitä varten. Ajattelen, että vihdoinkin jaksaisin alkaa kirjoitella aktiivisemmin. Viime kuukaudet tai ehkä voisi sanoa puolitoista vuotta ovat olleet enemmänkin velvollisuuksista huolehtimista. Uskon, että nyt alkaa helpottaa.

Olen huomannut, että työn, perheen ja luottamustehtävien yhteensovittaminen on hyvin vaikeaa ja raskasta. Uupumusta on lisännyt se, että viime kesästä alkaen joka yö sänkyymme on kömpinyt ainakin yksi pyörivä ja levoton lapsi. Unen merkitystä ei voi vähätellä ja siksi meillä on käynnistynyt "kaikki nukkuu omissa sängyissään" –projekti.

Talvi on muutoinkin ollut pidempi kuin koskaan, sillä olemme muuttamassa. Päätöksen siitä teimme vuosi sitten toukokuussa ja varsinainen muuttopäivä on vasta 10.6. ja siihen tuntuu edelleen olevan ikuisuus! Talo on valmistunut ja olemme usein käyneet kävelylenkeillä katsomassa sitä. Pari kertaa olemme käyneet myös sisällä. Odotukset ovat muuttuneet realistisemmiksi. Tuleva asunto on varmasti parempi, mutta kukapa täydellistä koskaan saisi.

Ulkona sataa taas lunta. Tuntuu hullulta, että olen pyytänyt huomenna isääni tuomaan meille polkupyörät, jotka ovat olleet talvisäilössä maalla hänen luonaan.

Tuleekohan edes se kevät koskaan - kesästä puhumattakaan?