Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Osaltani aion osallistua teemavuoden viettoon lukemalla enemmän suomalaista kaunikirjallisuutta. Vuoden ensimmäinen oli Sirpa Kähkösen Rautayöt, joka on hänen Kuopio-sarjan toinen osa. Sarja alkaa kirjalla Mustat morsiamet, joka ei minuun jättänyt kovin syvää jälkeä. Olen kuitenkin iloinen, että päätin jatkaa, sillä Rautayöt on minusta paljon intensiivisempi ja syvempi. Luin kirjaa silmäkulmat kyynelistä märkinä.
Sirpa Kähkönen kertoo maamme historiaa näkökulmista, joita ei virallisesta historian menestystarinasta löydy. Hän saa pohtimaan sitä, kuinka kauan oikeasti meni siitä, että kansalaissodan arvet umpeutuivat ja kuinka yhtenäinen Suomi talvisodassa oli.
Kertomus on kirjoitettu oikeasti "pienen ihmisen", rikkahippusen, näkökulmasta. Se on kertomus äidin leijonamaisesta taistelusta. Se kertoo tunteista, joita me kaikki koemme: ulkopuolisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteet sekä lähtemisen - jäämisen pohdinnoista; onko jossain paremmin? Ennen kaikkea kirja kertoo äärimmäisestä hädästä ja puutteesta, josta olemme vuosien kuluessa nousseet ja samalla se kertoo yhteisestä neuvokkuudesta, jonka olemme isolta osin menettäneet.
Kirjassa herää myös kysymykset kenelle isänmaan asia kuuluu ja minkä tähden. Sitä samaa kysymystä sietää potia tänäkin vuonna ja niiden, joilla mahdollisuus on, tulisi vaikuttaa, että mahdollisimman moni tekisi ja voisi tehdä kaikkensa yhteisen hyvän eteen; että kaikki voisivat tuntea osallisuutta ja merkityksellisyyttä, luottamusta tulevaan.
"Sillä toivo heillä yhä oli." - Onko meillä kaikilla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti