Taas on se aika menossa, kun viikon päivät menevät nopeaa, eikä aikaa pysähtymiseen juuri ole. Onneksi sentään olen iltaisin ollut kotona ennen kuin lapset menevät nukkumaan.
Tiistaina oli jälleen puolueen kuntapalvelutyöryhmän kokous ja kävimme keskustelua kuntataloudesta ja palveluiden rahoittamisesta. Keskustelun jälkeen olo oli hieman epätoivoinen: parhaan mahdollisen saavuttaminen on niin vaikeaa - puhumattakaan, että meillä olisi yhteistä käsitystä siitä.
Nyt kuitenkin kuntapalveluiden rahoitus on niin epäselvää, ettei sitä tavallinen kuntapäättäjä - palveluiden käyttäjästä puhumattakaan - ymmärrä. Kuka vastaa ja kuka rahoittaa mitäkin ovat olennaisia kysymyksiä. Meillä kaikilla pitäisi olla oikeus saada niihin selkeitä vastauksia.
Itse ajattelen, että pääosa kuntalaisten maksamista veroista tulisi ohjata suoraan kuntaan ja myös iso osa yritysten maksamista yhteisöverojen tuotosta tulisi jäädä kuntaan, missä yritys sijaitsee. Nythän näistä varoista ison osan kerää valtio ja osan se palauttaa (tai on palauttavinaan) kunnille valtionosuuksina. Samalla tasataan kuntien välisiä varallisuuseroja siten, että käytännössä esim. Espoo on koko ajan nettomaksaja ja pienet kunnat taas saavat enemmän kuin tuottavat itse valtiolle.
Kyllä minä ymmärrän, että kuntien taloudellista tilannetta tulee jollain tavoin tasata, mutta eikö sen voisi hoitaa selkeämmällä ja avoimemmalla järjestelmällä? Nykyinen laskutusjärjestelmä vaatii todellista perehtyneisyyttä talouden saloihin.
Yhä useammin, yhä useamman asian yhteydessä tekee mieli kysyä onko selkeiden järjestelmien luominen mahdotonta? Jo demokratiankin kannalta juuri kuntien talouden ja palvelurakenteen tulisi olla mahdollisimman läpinäkyvä ja avoin, jotta asioihin vaikuttaminen olisi mahdollista, eikö?
***
Menneellä viikolla olin myös nuorten osallisuushankkeen päätösseminaarissa. Tilaisuudessa julkaistiin Lasten ja nuoren kunta -kirja, mitä en ole vielä lukenut, mutta uskon sen herättävän mielenkiintoisia ajatuksia lasten osallisuudesta ja sen edistämisestä Espoossa.
Seminaari oli omassa mielessäni pienoinen aikamatka myös menneeseen. Viisi vuotta sitten työskentelin Nuorisoasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä opetusministeriössä ja siinä roolissa olin myös mukana osallisuushankkeen käynnistystyössä. Olin jonkin pienryhmän sihteerinä pohtimassa pienten lasten siirtymävaiheiden pulmia, vaikka varsinaisestihan hanke keskittyi pohtimaan keinoja edistää nuorten kiinnittymistä yhteiskuntaan. Halusimme edistää osallisuutta, emme korjata syrjäytymistä.
Hankkeen isä oli silloinen pääministeri Lipponen ja äiti työmionisteri Filatov. Hankkeessa puhuimme paljon mm. opinto-ohjauksen kehittämistarpeista (koulumaailma ja työelämä muuttuvat niin nopeasti) sekä siitä, kuka on se vastuullinen taho, joka oikeasti tukee peruskoulun jälkeen kaiken ulkopuolelle jäänyttä nuorta. Päätösseminaarissa esiteltiin erilaisia paikallisia hankkeita, jotka opetushallituksen rahoituksella olivat syntyneet tukemaan nuorten osallisuutta. Vaikuttavaa, mutta silti työtä on vielä paljon jäljellä.
Meillä Espoossahan Omniassa on ollut ohjus-hanke, jonka tehtävänä oli poimia ammatilliset opinnot keskeyttäneet nuoret takaisin koulupolulle tai työpajoille. Sekään ei kuitenkaan ole työskennellyt niiden nuorten kanssa, jotka eivät ole hakeneet mihinkään. Myöskin lukiossa olevien nuorten tuki ja ohjaus on liian vähäistä. Näitä asioita olisi hyvä miettiä siis näillä omilla nurkillakin esim. kun laadimme lastensuojelusuunnitelmaa tai nuorisolain mukaista toimenpideohjelmaa.
Osallisuushankkeen valmistelutyö on jäänyt minulle mieleen aivan erityisenä työtehtävänä, sillä odotin silloin Väinöä. Oli hyvin antoisaa pohtia lasten ja nuorten sekä perheiden hyvinvoinnin tukemista, sillä samalla se oli osa omaa valmistautumistani äitiyteen ja vanhemmuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti