Lastensuojelun vaikea tehtävä ja mahdollisuuden rajat ovat olleet viime vuosina paljon esillä uutisten kautta. Vuoden alussa olen paneutunut teemaan taiteen kautta katsomalla elokuvan Päin seinää ja lukemalla Heidi Jaatisen kirjn Kaksi viatonta päivää. Tehtävä tuntuu yhä mahdottomammalta.
Päin seinää -elokuvassa yksinhuoltajaäiti taistelee oman tyttärensä puolesta kaikin voimin. Lastensuojeluilmoituksen (pyyntö saada lisää tukea) tekemisen uhka saa hänet uhkailemaan , opettajaa ja erityisluokalle siirron mahdollisuus tarkoittaa huostaanottojonoon laittamista. Huostaanotto tehtäisiin, kun rahaa on. Uusi opettaja taas pelaa omaa peliään, missä oppilaat, vanhemmat ja tunteet ovat pelinapuloita. Sellaisessa maailmassa he ovat aikuiseksi kasvaneet. Kaikki olisi ehkä voinut kääntyä hyväksi, jos yksi puhelu olisi tullut viisi minuuttia aikaisemmin. Niin pienestä onni voi olla kiinni ja kaikki meneepäin seinää; oikeastaan sitäkin huonommin.
"Hän Hertta oli kokenut nyt. Ei tulisi ketään. Pyshtyjää, kohdalle pysähtyjää, tai pysäyttäjää, hän olisi kuin elokuvien junassa, matkalla jonnekin. Hänet laskettaisiin pois pysäkillä, jonka kylttiin oli lyöty herkullinen nimi: Yksinäisyys." - Jaatinen -Kaksi viatonta päivää on huimaa tajunnan virtaa alusta loppuun, kuinka toivottu tulevaisuus ja julma todellisuus sekoittuvat loputtomaksi virraksi mielessä. Alkua ja loppua ei kykene erottamaan ja tämä koskee myös viranomaisten roolia tuossa virrassa. Huono-osaisuus periytyy ja lopulta tyttö otetaan huostaan uudelleen, mutta onko auttaminen mahdollista; onko heillä toivoa? Tai onko järjestelmälä toivoa?
Hertta - kuten elokuvan tyttökin - koettelee auttajaansa viimeiseen saakka ja vaatii tulla hylätyksi, mutta tällä kertaa auttamisen tehtävän itselleen ottaneet jaksavat yli omien voimavarojensa. Se luo mahdollisuuden.
Juuri siinä onkin näiden tarinoiden viesti ja auttamisjärjestelmämme muutoksen tarve ja mahdollisuus: lasta, vanhempia ja perhettä ei saa siirtää loputtomasti toimijalta toiselle, paikasta toiseen. Ei tarvita auttajien armeijaa vaan rohkeaa ammattillisuutta tarvitaan pysähtyjä, joka jaksaa, joka uskoo ja toivoo, kun lapsella itsellään ei unelmia ole. Ammatilaisten tehtävä on saada unelmat ja toivo lapsen ja vanhempien silmiin syttymään. On ansaittava luottamus olemalla vieressä, silittämällä hennosti ja kuuntelemalla pienetkin sanat. On ymmärrettävä, että auttajan ja asiakkaan mieli ovat eri asennossa:
"maailma olisi helppo paikka, jos mieli pysyisi aloillaan."