Peruskuntahallitus ajoi SOTE-karille

Suomessa on tehty kuntauudistusta vuosikausia ja sen ohessa viime vuodet SOTE-remonttia. Eilen SOTE ajoi raskaasti karille, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta yksimielisesti kirjasi mietintöönsä, ettei uudistusta voi toteuttaa demokratiaa kaventamalla ja kustannuksista piittaamatta. Kuntien huoli kustannuksista ja paniikkiratkaisut yksityistää palveluita tukevat tätä kantaa, mutta uudistusta vievä poliittinen eliitti ei ole sille korviaan lotkauttanut aiemmin.

Nykyisen hallituksen isoimmat puolueet SDP ja Kokoomus ovat olleet vuosia ns. peruskuntaratkaisuun vannoutuneita. Niin olen minäkin ollut. Epäillen nämä ovat puhuneet siitä, kuinka Suomeen ei ole varaa rakentaa uusia "himmeleitä" ja samalla nämä ovat torjuneet päättäväisesti Keskustan ajaman maakuntamallin.

Nyt kun olen viime vuodet seurannut politiikkaa etäämpää ja yrittänyt nähdä avarammin ihmettelen, miksi ruotsalaisille maakuntamalli on kelvannut? Ehkäpä siellä jopa demarit ovat tuota mallia rakentaneet ja kuntauudistus on siellä toteutettu sitä kautta vuosia sitten? Myös Lipposen hallitukselle maakuntamalli kelpasi paikallisesti Kainuun sinisinä unelmina. Kokeilu ei laajentunut, mutta onko tehty edes analyysiä?

Mielenkiintoista on myös ollut havahtua siihen, että puoluekokouksissa isojen peruskuntien nimeen ja himmeleitä kovaänisesti vastustavat puolueaktiivit ovat omissa kunnissaan yhteen mieheen ja naiseen puolustaneet omaa kuntaansa, oman kuntansa itsemääräämisoikeutta ja mahdollisuutta turvata palvelunsa. Eikö tähän ristiriitaan pitäisi viimein havahtua?

Peruskuntahallitukselle ja -puolueille (ylätasolla) ei siis himmelit ole kelvanneet, mutta mitä muuta jättimäiset SOTE-alueet olisivat olleet? Eikö olisi viisaampaa rakentaa olemassa olevaa kehittäen, vahvuuksien päälle? Jospa pieni peruskunta maakunnassa identiteetin rakennusaineena, yhteisöllisyyden tuojana onkin hyvinvointia luova tekijä, eikä vain kepun salajuoni säilyttää kuntajohtajan paikka? Ja mitä pahaa siinä on?

Kehitys ei ole onneksi kuitenkaan jämähtänyt paikalleen. Usein pienet muutokset voivat osoittautua viisaiksi ja tuoda parempaa, vaikka eivät saakaan mediajulkisuudessa yhtä upeaa draamaa aikaiseksi, mitä SOTE:n epäonnistuminen tai sen onnistuminen olisi tuonut.

Eduskunta hyväksyi vuoden lopulla uuden sosiaalihuoltolain, joka on sosiaalipalveluiden peruslaki ja ohjaa siten palveluiden kehittämistä ja toteuttamista. Se on tuonut hyvää vipinää kuntiin, sillä se pakottaa katsomaan asioita toisin ja yhdenmukaistamaan toimintatapoja eri toimijoiden välillä. Se myös pakottaa sosiaali- ja terveystoimen yhteistyöhön selkein sanoin. Asiakkaan, avun tarvitsijan kannalta, olennaista on matala kynnys, yhteistyövelvoite (kokonainen ihminen), palvelutarpeen arviointiin perustuvat tukitoimet ja omatyöntekijä. Hyvät ohjenuorat ja toteutumista on myös tarkoitus valvoa!

Kuntauudistuksen yhteydessä minua on häirinnyt se, ettei samassa yhteydessä ole pohdittu valtion (alueellisten) tehtävien muutostarpeita. Tälläkin sektorilla onneksi edetään esin. valvonta-asioissa (mm. avit ja Valvira) on tulossa muutoksia.

Kuten sanottu maamme ja sosiaali- ja terveyssektorimme ei ole sama kuin neljä vuotta sitten. Edistystä on tapahtunut ja tapahtuu. Moni muukin laki on muuttunut ja palvelurakenteet kehittyneet.
Viisautta on myös tehdä isot uudistukset siten, että kansalaiset, kunnat, työntekijät ja muut voivat luottaa, että ne tuovat parempaa. Eilen ja tänään olen ollut tyytyväisempi kuin koskaan siitä, että meillä on perustustuslaki tuomassa vakautta.

Kiitos perustuslaki! Jos jatkettaisiin rauhassa ja viisaasti, eikä jääräpäisesti?

Lastensuojelun mahdottomuus ja mahdollisuus

Lastensuojelun vaikea tehtävä ja mahdollisuuden rajat ovat olleet viime vuosina paljon esillä uutisten kautta. Vuoden alussa olen paneutunut teemaan taiteen kautta katsomalla elokuvan Päin seinää ja lukemalla Heidi Jaatisen kirjn Kaksi viatonta päivää. Tehtävä tuntuu yhä mahdottomammalta.

Päin seinää -elokuvassa yksinhuoltajaäiti taistelee oman tyttärensä puolesta kaikin voimin. Lastensuojeluilmoituksen (pyyntö saada lisää tukea) tekemisen uhka saa hänet uhkailemaan , opettajaa ja erityisluokalle siirron mahdollisuus tarkoittaa huostaanottojonoon laittamista. Huostaanotto tehtäisiin, kun rahaa on. Uusi opettaja taas pelaa omaa peliään, missä oppilaat, vanhemmat ja tunteet ovat pelinapuloita. Sellaisessa maailmassa he ovat aikuiseksi kasvaneet. Kaikki olisi ehkä voinut kääntyä hyväksi, jos yksi puhelu olisi tullut viisi minuuttia aikaisemmin. Niin pienestä onni voi olla kiinni ja kaikki meneepäin seinää; oikeastaan sitäkin huonommin.

"Hän Hertta oli kokenut nyt. Ei tulisi ketään. Pyshtyjää, kohdalle pysähtyjää, tai pysäyttäjää, hän olisi kuin elokuvien junassa, matkalla jonnekin. Hänet laskettaisiin pois pysäkillä, jonka kylttiin oli lyöty herkullinen nimi: Yksinäisyys." - Jaatinen -

Kaksi viatonta päivää on huimaa tajunnan virtaa alusta loppuun, kuinka toivottu tulevaisuus ja julma todellisuus sekoittuvat loputtomaksi virraksi mielessä. Alkua ja loppua ei kykene erottamaan ja tämä koskee myös viranomaisten roolia tuossa virrassa. Huono-osaisuus periytyy ja lopulta tyttö otetaan huostaan uudelleen, mutta onko auttaminen mahdollista; onko heillä toivoa? Tai onko järjestelmälä toivoa?

Hertta - kuten elokuvan tyttökin - koettelee auttajaansa viimeiseen saakka ja vaatii tulla hylätyksi, mutta tällä kertaa auttamisen tehtävän itselleen ottaneet jaksavat yli omien voimavarojensa. Se luo mahdollisuuden.

Juuri siinä onkin näiden tarinoiden viesti ja auttamisjärjestelmämme muutoksen tarve ja mahdollisuus: lasta, vanhempia ja perhettä ei saa siirtää loputtomasti toimijalta toiselle, paikasta toiseen. Ei tarvita auttajien armeijaa vaan rohkeaa ammattillisuutta  tarvitaan pysähtyjä, joka jaksaa, joka uskoo ja toivoo, kun lapsella itsellään ei unelmia ole. Ammatilaisten tehtävä on saada unelmat ja toivo lapsen ja vanhempien silmiin syttymään. On ansaittava luottamus olemalla vieressä, silittämällä hennosti ja kuuntelemalla pienetkin sanat. On ymmärrettävä, että auttajan ja asiakkaan mieli ovat eri asennossa:

"maailma olisi helppo paikka, jos mieli pysyisi aloillaan."

Rautaöiden tarinaa

"Mut tiiät sie mitä. Siulle on kohtalo suopee, siulla on sopivan kokoset haaveet."

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Osaltani aion osallistua teemavuoden viettoon lukemalla enemmän suomalaista kaunikirjallisuutta. Vuoden ensimmäinen oli Sirpa Kähkösen Rautayöt, joka on hänen Kuopio-sarjan toinen osa. Sarja alkaa kirjalla Mustat morsiamet, joka ei minuun jättänyt kovin syvää jälkeä. Olen kuitenkin iloinen, että päätin jatkaa, sillä Rautayöt on minusta paljon intensiivisempi ja syvempi. Luin kirjaa silmäkulmat kyynelistä märkinä.

Sirpa Kähkönen kertoo maamme historiaa näkökulmista, joita ei virallisesta historian menestystarinasta löydy. Hän saa pohtimaan sitä, kuinka kauan oikeasti meni siitä, että kansalaissodan arvet umpeutuivat ja kuinka yhtenäinen Suomi talvisodassa oli.

Kertomus on kirjoitettu oikeasti "pienen ihmisen", rikkahippusen, näkökulmasta. Se on kertomus äidin leijonamaisesta taistelusta. Se kertoo tunteista, joita me kaikki koemme: ulkopuolisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteet sekä lähtemisen - jäämisen pohdinnoista; onko jossain paremmin? Ennen kaikkea kirja kertoo äärimmäisestä hädästä ja puutteesta, josta olemme vuosien kuluessa nousseet ja samalla se kertoo yhteisestä neuvokkuudesta, jonka olemme isolta osin menettäneet.

Kirjassa herää myös kysymykset kenelle isänmaan asia kuuluu ja minkä tähden. Sitä samaa kysymystä sietää potia tänäkin vuonna ja niiden, joilla mahdollisuus on, tulisi vaikuttaa, että mahdollisimman moni tekisi ja voisi tehdä kaikkensa yhteisen hyvän eteen; että kaikki voisivat tuntea osallisuutta ja merkityksellisyyttä, luottamusta tulevaan.

"Sillä toivo heillä yhä oli." - Onko meillä kaikilla?

Uusi aika?

Blogini on ollut vaienneena yli puolitoista vuotta. On ollut syytä ottaa etäisyyttä ja pohtia, miten elän uuttaa aikakauttani. Nyt tuntuu siltä, että voisin harvakseltaan kirjoittaa mielessäni pyöriviä asioita ylös. Uskon, että se auttaisi jäsentämään ajatuksiani. Minusta sellainen on tarpeen. Minulle.

Olen pohtinut yhteiskunnallisia asioita naamakirjassa koko ajan. Sen pulma on se, että pitkäkin kirjoitus hukkuu historiaan, vaikkakin se toisaalta haastaa sanomaan ytimekkäästi, mikä olisi tietysti minulle hyväksi.

Tässä ajassa on hurjasti asioita, joita tekisi mieli kommentoida kuten sote-uudistus (missä sosiaalipuoli on unohdettu lähes täysin), kunta- ja metropolirakenteiden muutos (mahdoton) ja maan vaikea taloudellinen tilanne. Huoli tulevasta on iso, mutta silti pitäisi nähdä se arvokas ja tärkeä, jolle voitaisiin rakentaa.

Olen myös innostunut monista asioista, kuten onnellisuudesta ja positiivisesta psykologiasta, tietoisesta läsnäolosta, johtamisesta ja työn imusta. Asioista, jotka tuovat hyvinvointia ja lisäävät luovuutta.

Henkilökohtaisesti tein vuosia sitten kolmen kohdan uuden vuoden lupauksen: enemmän, enemmän ja enemmän eli enemmän liikuntaa, enemmän kulttuuria ja enemmän hyvää mieltä, iloa. Sillä tiellä olen yhä. Ehkä tänä vuonna aion lisätä tuohon hitusen hyvän tekemistä tavalla tai toisella. Alkanut vuosi on minulle myös siinä mielessä uudenlainen, että liityin vuoden lopulla Espoon tuomiokirkkoseurakunnan jäseneksi. Se oli kannanotto rakkauden puolesta ja ehkä sitäkin kannattaisi pohtia.

Näillä ajatuksilla aloitan blogini pitämisen uudelleen.

Työnohjaajaksi

Nopeasti kuluu aika. Muistan yhä kuin eilisen päivät kaksi ja puoli vuotta sitten, kun etsin elämääni jotain uutta. Löysin äärettömän innostavan polun, jota olen jo jonkin aikaa kulkenut. Se polku toi ratkaisuja, joita en olisi uskonut olevan ja jotka tuntuvat nyt todella oikeilta. Se on vienyt minua syvemmälle olevaan enemmän kuin täysin uuteen. Olemassa olevan merkitys on muuttunut.

Valmistuin perjantaina työnohjaajaksi. Nyt olen iloinen siitä, että opiskelutaival oli työläs ja vaativakin. Hetkeäkään en ajatellut antavani periksi, mutta paljon olen joutunut työtä tekemään. Kokonaisuuteen kuului lähiopetuspäivien lisäksi paljon käytännön harjoittelua sekä yksiköiden että ryhmien kanssa. Pienryhmässä pohdimme paljon työnohjausta ja työelämää. Lisäksi oli myös kirjallisia tehtäviä. Kirjoja olen lukenut ison pinon. Koko prosessin olen kirjannut oppimispäiväkirjaan.

Haluan kiittää kaikkia niitä, jotka auttaneet minua tällä tiellä. Mieheni on ollut uskomattoman tukeva omalla arkisella tavallaan. Se on ollut aitoa ja enemmän tekoja kuin sanoja. Espoon kaupunki tuli minua taloudellisesti merkittävällä summalla stipendikukkaron kautta. Esimieheni kannusti ja rohkaisi minua lähtemään tälle tielle. Pidän itseäni etuoikeutettuna, sillä olen saanut olla erittäin hyvän esimiehen johdettavana.

Ohjattavakseni lähteneet ovat antaneet minulle upean mahdollisuuden oppia ja ymmärtää, mistä oikein on kyse. Opiskelukavereiden kanssa olen saanut jakaa omaa haparoivaa ammatillista kasvuani. Jokainen jonka kanssa olen työnohjauksesta ja ratkaisukeskeisyydestä keskustellut on auttanut minua ymmärtämään oppimaani paremmin. Se on ollut tärkeää. Olen siitä todella kiitollinen!

Olen saanut hyvän perustan tehdä uudenlaista työtä. Sitäkin enemmän olen saanut eväitä kehittää ja pohtia nykyistä työtäni. Se on erittäin innostavaa! Olen tutustunut itseeni paremmin. Olen tunnistanut vahvuuksiani ja aion hyödyntää niitä aikaisempaa tietoisemmin.

Minulle on esitetty paljon kysymyksiä tulevasta. Ei minulla ole niihin vastauksia. Uskon, että vastauksia syntyy, kun on aika. Suhtaudun tulevaisuuteen uteliaana, mutta ny aion nauttia siitä mitä on. Se on minulle hyvää ja arvokasta.

Nyt aion nauttia kesästä.

Jukeboksista ilolla ja kiitollisuudella

Mitä jälkeeni jäi, on kysymys jota olen mielessäni pohtinut nyt kun olen täysin politiikan ulkpopuolinen ihminen. Jonkinlaista yhteenvetoa noista vuosista olisi hyvä tehdä. Aloitan sen kuitenkin siitä, mitä koin perjantaina kun Entressen Jukeboksi (aik. musamesta, musiikkikahvila) avattiin.

Ilolla ja ylpeydellä voin sanoa olleeni edistämässä tuota hienoa ja uudenlaista toimintaa, joka tarjoaa tekemisen, luomisen, oppimisen ja jakamisen mahdollisuuksia nuorille ja vähän muillekin. Hienoa on, että tuo uudenlainen toimintapiste tuli Espoon keskukseen, missä liian monilla lapsilla ja nuorilla on vaikeaa. Tunsin iloa ja onnea avajaisissa ja nytkin yhä.

Päättäjänä tein Jukeboksin puolesta työtä siten kuin vain voi: kirjoitin asiasta lehteen (joulukuun Sanomien kirjoitus alla), viestitin asiasta oman ryhmäni jäsenille, otin asian puheeksi muiden päättäjien kanssa sopivissa tilanteissa ja edistin asiaa niissä päätöksentekotilanteissa, missä olin itse mukana. Lopputulos oli erinomainen: talousarvioon lisättiin kirjastolle tarpeellinen määräraha, jolla he päättivät toteuttaa Jukeboksin. Kun sain jälkikäteen kiitosviestin tuosta työstä, purskahdin itkuun. Kyyneleet tulivat onnesta - olemme tekemässä jotain konkreettista ja hienoa lasten hyväksi - ja haikeudesta, sillä tämä oli erään ajanjakson päätepiste omassa elämässäni.

Itse ideahan syntyi Entressen kirjastossa. Kyse on Entressen kirjaston väen unelmasta, joka on käynyt toteen. Avajaisissa saimme kuulla, että samalla myös nuorisovaltuuston unelmat muuttuivat todellisuudeksi. Itse Julkeboksin toiminta tulee olemaan monien toimijoiden yhteistyötä ja niin oli myös sen syntytarina, missä jokaisella meistä on pieni roolimme ja kirjaston väellä suurin. Se on hieno tarina ja muisto. Olen siitä kiitollinen.


***
Kirjoitukseni joulukuun 2012 Keski-Espoon Sanomissa:
Entresseen nuorille musiikkikahvila?

Entressen kirjaston vieressä on ollut tyhjillään vuosia kahvilatila, josta kaupunki on koko ajan maksanut vuokraa. Nyt kulttuurilautakunta esittää, että tämä tila otettaisiin aktiiviseen käyttöön ja tilaan perustettaisiin nuorten musiikkikahvila. Tavoitteena on luoda kohtaamispaikka kaikille, missä käyttäjät pääsisivät osallisiksi kulttuurin iloista sallivassa ja inspiroivassa ympäristössä.

Kirjaston väki on ollut aktiivisesti kehittämässä musiikkikahvilaideaa, koska kirjaston nuorten osasto on yhä suositumpi. Kirjaston Kibessa on iltaisin kerrallaan 50-80 nuorta, mikä tarkoittaa että kirjaston seinät alkavat konkreettisesti tulla vastaan. Samaan aikaan keskukseen rakennetaan lisää asuntoja, mikä tarkoittaa hyvin todennäköisesti kasvavaa kävijämäärää.

Kirjasto on profiloitunut tapahtuma- ja oleskelukirjastoksi, jonka toiminnassa on erityinen sija lapsilla, nuorilla ja maahanmuuttajilla. Kirjasto on myös painottanut toiminnassaan internetin, sosiaalisen median ja muiden uusien medioiden käyttömahdollisuuksien lisäämistä. Nuorten harrastusmahdollisuuksien lisääminen on nähty tärkeäksi alueella, jossa kaikilla nuorilla ei ole riittävästi mahdollisuuksia maksullisiin harrastuksiin. On hyvä, että nuoret oleilevat aikuisten ohjaavien silmien alla kirjastossa eivätkä kaduilla tai kauppakäytävillä. Tästä työstä kirjasto on saanut ansaitusti kiitosta.

Nuorten kasvava kävijämäärä on lisännyt asiakaspalautetta mm. äänistä ja rauhattomuudesta. Musiikkikahvilaan on tarkoitus siirtää osa kirjaston musiikkilaitteista ja osa musiikkiosaston aineistosta. Pääosin nuorille tarkoitettu erillinen lisätila rauhoittaisi siis varsinaisen kirjaston tiloja. On oletettavaa, että kirjaston perinteisemmät käyttäjät ilahtuisivat tästä muutoksesta.

Nuorten musiikkikahvila on tarkoitus toteuttaa monien toimijoiden yhteishankkeena. Kirjaston lisäksi hankkeeseen on tulossa kulttuuripalveluiden, työväenopiston, InnoOmnian ja Metropolian toimijoita. Kehitteillä ei ole perinteinen musiikkikahvia, vaan se tarjoaa mahdollisuuksia osallistavaan musiikkitoimintaan, uudenlaiseen yhteissoittoon ja soveltavaan draamaan. Se tulee olemaan musiikin mediateekki, erilaisten kerhojen ja työpajojen pitopaikka.

Tavoitteena on tarjota alueen nuorille onnistumisen kokemuksia. Musiikkikahvilan toteuttaminen olisi konkreettinen toimenpide nuorten syrjäytymisen ehkäisytyössä, josta on viime kuukausina ollut julkisuudessa paljon keskustelua. Sen toteutuminen on nyt riippuvainen kaupunginhallituksen ja valtuuston päätöksistä ensi vuoden talousarvion osalta. Iso osa tarvittavista varoista kuluu nyt tyhjien tilojen vuokranmaksuun. Siirtämällä nämä rahat kulttuurilautakunnan käyttöön voitaisiin konkreettisesti elävöittää Espoon keskusta, rauhoittaa kirjastoa ja edistää nuorten osallisuutta ja toimintamahdollisuuksia.

Jaana Leppäkorpi

***

Viimeinen viikko

Tänään osallistuin viimeisen kerran konsernijaoston ja kaupunginhallituksen kokouksiin. Kuluva viikko on viimeinen espoolaisena päättäjänä. Pitkät jäähyväiset alkavat olla ohi ja uusi aika elämässäni koittaa. Ymmärrän sen nyt, mutta en tiedä vielä mitä se tarkoittaa.

Sain kaupunginhallituksen kokouksen jälkeen yllä olevassa kuvassa olevat kukat kiitokseksi tekemästäni työstä. Olen ollut vuodesta 2006 kaupunginhallituksessa. On ollut paljon on tapahtunut, isoja asioita olemme käsitelleet ja hauskaakin on toisinaan ollut.

On hyvä lähteä nyt, kun vielä muut antavat positiivista palautetta tekemästäni työstä ja kertovat jäävänsä kaipaamaan. Olo on haikea ja mieleen nousee jälleen kerran Helena Anhavan sanat:

"Kai se on niin tarkoitettu:

juuri kun vieras alkaa viityä, 

tulee hyvästelyn aika."

Minä olen viihtynyt pitkään. Politiikassa on niin paljon siitä mistä pidän. Se tarjoaa mahdollisuuden vaikuttaa ja perehtyä asioihin, joita muuten ei tulisi mietittyä. Olen oppinut paljon. Olen iloinnut myös erilaisista kohtaamisista tapahtumissa ja toisaalta myös kokouspöytien äärellä. Olen saanut osakseni myös kohtelua, jota en olisi ansainnut, eikä kukaan. Se sai minut pohtimaan sitä, mikä on merkityksellistä ja siksi olen nyt tässä tilanteessa. Iloitsen, että niin kävi. Uskon, että olen tehnyt itselleni ja läheiselleni oikein. Anhava jatkaa runoaan:

"Elämä toteutuu meissä, 

nainen työssä ja lapsissa, 

ei kenenkään tarvitse lähteä

itseään toteuttamaan. 

Paljoa et tarvitse:

hiljaisuuden, luonnon, lähimmäiset, 

järjestys on tämä, 

jotta luopuminen helpottuisi."

*