Pelolle ei sijaa

Maailma on kaunis. Näin olen lukuisia kertoja todennut viime päivinä, kun olen häikäistyneenä katsonut ulos tai ollut ulkona. Lumi ja kirkas pakkassää ovat tehneet luonnostamme ihmeellisen.

Tämän kauneuden keskellä tosielämä on synkkä ja murheellinen. Se herättää kysymyksiä ja turvattomuutta. Vuoden viimeisenä päivänä tapahtunut järkyttävä tapahtumaketju ont yhä mielessäni. Omaisten suru on valtava ja omatkin ajatukseni ovat olleet heidän kanssaan, silmäkulmani ovat kostuneet. Arvostan lehdistöä, että uhrit ja heidän omaisensa on annettu olla rauhassa.

Tämä tragedia tuli lähemmäksi kuin yksikään aiempi. Tuttu kauppakeskus, missä itsekin käyn usein ja juuri se kauppa, missä aina tuolloin asioin. Ja kaikki päättyi hyvin lähelle kotiamme. Mieleen palautuivat tietyt muut tapahtumat, joita tässä lähellä on tapahtunut.

Emme asu lintukodissa. Mitä vain, milloin vain ja missä vain voi tapahtua. Silti elämän ja arjen on jatkuttava. Viisautta on huolehtia turvallisuudesta, mutta pelolle ei saa antaa valtaa. Se ei ole hyvä elämänkumppani.

Emme kuitenkaan saa saa alistua. Pitää pohtia, miten asioiden kulkuun voi vaikuttaa. Tämäkin tapaus tulee analysoida ja miettiä, mitä olisi voitu tehdä toisin. Missä meni vikaan, kun niin monta ihmistä menetettiin?

Maahanmuuttajakysymys tämä ei ole. Kyse on rikollisuudesta, sairaudesta ja keinottomuudesta sekä siitä, ettei tällaisiin tapahtumiin kerta kaikkiaan ole osattu varautua. Siksi turvallisuusjärjestelmiä pitää miettiä uudelleen. Vainoamisesta pitää tehdä rikos, laittomiin aseisiin puuttua ja rangaista oikeasti rikoksista. Olisi myös viimein aika rajoittaa laillisten aseiden määrää.

Yhteiskuntamme ei ole valmis, eikä sen palvelujärjestelmä täydellinen. En tiedä, millaisista palveluista tässä olisi ollut apua. Onko kenelläkään siihen vastauksia? Minultakin sitä kysyttiin ja mieleeni nousi vain ajatus siitä, että vastoin tahtoa on kovin vaikea aikuista auttaa. Voi olla, että se hetki oli tässä tapauksessa jo ohitettu tai ehkä sitä ei koskaan ollutkaan. Sunnuntain Hesarissa oli kirjoitus ihmisistä, joiden vaikeuksia ei voi auttaa lääkkeillä, eikä terapialla. Se kuulosti hyvin lohduttomalta.

Itse ajattelen, että monesti alussa on auttamisen paikka ja mahdollisuus. Siksi varhainen tuki on niin kovin tärkeää ja matalat kynnykset ensimmäisen tuen piiriin. Yhä vaikeampiin pulmiin ratkaisu ei voi olla yhä erikoistuneempi palvelujärjestelmä, missä ihminen väsyy etsiessään apua vaan järjestelmän tulisi etsiä ihmiselle hänen tarvitsemansa apu ja tuki. Unohtamatta, että tuo ihminen on oman asiansa paras asiantuntija.

Asennetasollakin olisi muutoksen tarvetta. Ehkä meidän kaikkien pitäisi tunnustaa, ettei kukaan meistä selviä ilman toisten tukea elämässä. Rohkeutta on hakea apua, eikä sinnitellä viimeiseen saakka hammasta purren yksin.

Tapahtumat ovat myös saaneet keskustelupalstat käymään kuumina. Hyvien etnisten suhteiden kehittäminen onkin yhä haastavampaa ja tarpeellisempaa, sillä niin paljon tämäkin on lisännyt epäluuloa, vihaa ja pelkoakin vierasmaalaisia kohtaan.




*